Kirjoittanut
Kahden taiteentekijän kirjoituksia maan ja taivaan väliltä, suurinpiirtein ihmisen kohdalta.
Seurakunnissa ja hengellisissä yhteisöissä tarvitaan luomisen, taiteen ja luovuuden teologista osaamista. Tämä tarve konkretisoitui jälleen viime syksyn Hengellisillä syventymispäivillä pitämässämme ”Taide ja Raamattu” -seminaarissa. Jos seurakunnissa ei ole ymmärrystä taiteesta, sen tekemisestä ja luomisen teologiasta, jää taiteilija työssään melko yksin ja ulkopuoliseksi seurakunnan toiminnasta. Taiteilija voi prosessoida työssään hyvin monenlaisia ja joskus vaikeitakin asioita, ja mahdollisuus jakaa niitä yhdessä oman seurakunnan kanssa olisi molemminpuolinen vahvuus.
Jos taiteilijalle jää kokonaisvastuu oman työnsä praktiikan lisäksi myös luomisen teologian osaamisesta, heidät sysätään helposti seurakunnan ulkopuolelle tai alihankkijoiksi. Tällöin taide on monesti myös ensimmäisenä karsintalistalla taloudellisesti vaikeiden aikojen tullessa. Perusteluna saattaa kuulla vaikka, että taiteen tekeminen ei ole seurakunnan ydintoimintaa. Tämä osoittaa lähinnä turvahakuista tai laiskaa teologiaa.
Luominen kuuluu osaksi teologian ja koko pelastushistorian ydintä. Heti ensimmäisenä (1. Moos. 1:1) Raamatussa saamme tietää, että Jumalamme on luova Jumala. Alussa Jumala loi taivaan ja maan, ihmiset ja kaiken mitä on. Jumala loi ihmisen kaltaisekseen (1. Moos. 1:27) eli myös jokaisen meistä luovaksi olennoksi. Luominen ei kuitenkaan päättynyt aikojen alkuun, vaan se jatkuu jokapäiväisessä elämässämme. Jobin kirjasta (Job 34:14-15) luemme, että jos Jumala olisi itsekäs ja ottaisi pois elämän henkäyksensä, niin kaikki lakkaisi olemasta. Jumalan luomistyö on myös se, mitä kautta voimme Jumalasta mitään tietää siellä, missä evankeliumia ei vielä ole (Ps. 19:1, Room. 1:19-20, Apt. 14:16-17).
Kun uutta liittoa kuvaillaan vanhassa testamentissa (Jes. 34:19), niin sitä kuvaillaan sanoilla ”Katso, minä luon uutta”, autiomaa puhkeaa kukkaan. Uusi liitto on olemukseltaan myös luovan Jumalan toimintaa. Myöskään pelastus ei tapahdu ilman luomista. Luominen on uuden synnyttämistä ja jotta ihminen voi pelastua, täytyy hänen syntyä uudesti (Joh. 3:3-8), vanha sydän vaihtaa uuteen (Hes. 11:19), vanhan ihmisen kuolla ja uuden tulla tilalle (Kol. 3:5,10, Ef. 4:24). Vielä aikojen lopussa luodaan uusi taivas ja uusi maa (Jes. 65:17, Jes. 66:22, Ilm. 21:1).
Luova Jumala on siis kokonaisuudessaan läsnä kaikissa pelastushistorian vaiheissa. Ilman luomista emme olisi olemassa, emme voisi elää päivittäistä elämäämme, emme pelastua, eikä meillä olisi toivoa kuoleman jälkeen. Tällaisten asioiden toivoisi kuuluvan jokaisen seurakunnan toiminnan ytimeen. Taide on tapa elää tätä kokonaisvaltaista luomista todeksi, tapa elää uskoaan todeksi ja Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä olemista.
Koska luominen on olemukseltaan uusien asioiden tekemistä, se voi joskus tuntua pelottavalta tai epäilyttävältä. Uuden syntyminen jatkuvana prossina osana seurakunnan elämää on kuitenkin välttämätöntä. Luomisen teologian puuttuminen seurakunnista ei koske pelkästään taiteilijaa, vaan se koskee jokaista ihmistä. Ilman luomisen teologiaa ajaudutaan niihin ongelmiin, joissa monet seurakunnat painivat nyt – kadotetaan toiseuden ymmärtäminen, Jumalan ja ihmisten kohtaaminen ja lopulta kokonaisia sukupolvia. Useissa paikoissa nämä ongelmat on huomattu ja niihin etsitään kyllä erilaisia laastareita. Varsinainen parannukseen tarvitaan kuitenkin myös ydin.
Tarvitaan seurakuntia ja hengellisiä yhteisöjä, joissa taiteilija tai kuka tahansa on sen lähtökohtaisesti hyväksytty eikä pelkästään siedetty jäsen. Tarvitaan aktiivinen ja kaikille avoin keskustelu siitä, mitä luomisen teologia käytännössä tarkoittaa jokaisen seurakuntalaisen kohdalla. Millainen olisi se seurakunta, jossa meillä jokaisella on oikeasti jotakin annettavaa?
Kirjoitus on julkaistu myös Omaksi kuvakseen -blogissa.
