Suvun vahvat naiset

 

Isotädin hautajaisiin valmistautuminen on saanut minut miettimään ja muistelemaan sukuni vahvojen naisten tarinoita. Varsinkin heidän, joiden kohdalla tiedän elämän kulkeneen suurten vastoinkäymisten läpi. Miten he selviytyivät? Mistä he saivat voimaa? Mikä antoi elämään tahtotilan olla antamatta periksi – silloinkin, kun he menettivät kaiken?

Menneitten sukupolvien naisten elämästä olen saanut lohdutusta ja tärkeää esimerkkiä kohdata oman elämäni vastoinkäymisiä.

SRO-PK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Kun pari vuotta sitten jäin leskeksi keskelle juuri aloitettua talonrakennusprojektia, sain suruni alkumetreille yllättävää lohdutusta juuri sukupolvien takaa, isäni äidin äidin, Tuomiston mummun, elämäntarinasta. Jos hänkin selviytyi, ehkä minäkin selviydyn, ajattelin silloin.

Tuomiston mummu jäi leskeksi nuorena, menetettyään sitä ennen kaksi kuudesta lapsestaan. Miehensä kuoleman jälkeen Anna Tuomisto otti hoitaakseen maatalon emännyyden lisäksi myös isännyyden, useiksi vuosiksi. Periksi ei annettu – ei silloinkaan, kun tuli tuhosi maatilan karjoineen Vammalan palossa keväällä 1918. Toivuttuaan ensijärkytyksestä, isomummuni päätti rakentaa Tuomiston uudelleen, ja perhe pääsikin muuttamaan uuteen kotiin vielä saman vuoden aikana.

Tarina kertoo, että mummulla oli aina periksi antamaton tahto katsoa eteenpäin. Hänen turvanaan oli myös nöyrä usko Jumalaan, jolta hän pyysi apua kaikissa elämänsä hetkissä. Vuosien myötä Tuomiston mummusta tuli vahva tuki myös muille. Kerrotaan, että kylän asukkaat turvautuivat hänen apuunsa, kun kuolema, sairaus tai onnettomuus kohtasivat.

Meillä jokaisella on oma historiamme ja ne menneitten sukupolvien tärkeät tarinat, joihin tutustumalla ymmärrämme itseämme paremmin. He, jotka ovat menneet jo edeltämme, jatkavat elämäänsä meissä. Jotain rakkaittemme elämästä voimme säilyttää mukanamme. Vaikka hautaamme läheisemme, meidän ei tarvitse haudata heidän ihanteitaan, heidän unelmiaan, heidän uskoaan, heidän rohkeuttaan ja heidän toivoaan.

Tänään kiitän sukuni naisten tarinoista ja siitä, että he eivät luovuttaneet eivätkä antaneet periksi. Että he jaksoivat silloinkin, kun inhimillisesti katsoen ei olisi ollut syytä jaksaa. Kiitän siitä uskosta, joka kantoi heitä ja heidän rukouksistaan, jotka kantavat nyt minua. Samalla rukoilen, että me voisimme jättää jotain pysyvää, rakentavaa, uskoon perustuvaa turvaa voimaksi ja lohduksi tuleville sukupolville.