Remonttia pukkaa

Se alkaa kohta. Kolina ja pauke, poran terävä ujellus ja osaavien miesten ripeät otteet. Taloyhtiössä tehtävä remontti on tavoittanut meidän huushollin ja lyhytkestoinen pakomatka alkaa.

Välillä ajatuksiin tunkevat ukrainalaiset pakolaiset, joiden kodeissa ei enää edes voida tehdä remonttia pitkään aikaan, jos koskaan. En voi verrata kohtaloita, mutta hetken häivähdys oikeasta hätätilanteesta asettaa omani oikeisiin mittasuhteisiin. Onnellisen maan onnellinen eläkeläinen pääsee hetkeksi poikansa huushollin sivuhuoneeseen, turvaan ja jopa humoristiseen asetelmaan.

Elämän parketin alla on piileskellyt höttöä, joka on alkanut vähitellen haista ja haitata.

”Anna minulle viisas sydän, että osaisin laskea päiväni oikein” -ajatus on jo pitkään ollut sydämeni rukous. Elämäni kaikissa käänteissä olen tarvinnut ja anonut viisautta erottaa oikea väärästä, turha tarpeellisesta, hyvä pahasta. Että osaisin elää aikani niin kuin se on tarkoitettu perussuunnitelmissa.

Harharetket ovat aina tuoneet takaisin oikealle väylälle, armon ymmärtäminen on antanut valoa tummiin tapahtumiin ja omiin vääriin valintoihin. Remontteja on tarvittu, sillä oma rakennelma on joskus osoittaunut lahoksi, elämän parketin alla on piileskellyt höttöä, joka on alkanut vähitellen haista ja haitata.

Mutta remontti ei ole nautittavaa aikaa. Porataan syvälle, mitataan väristyneita pintoja, kiskotaan lattialistoja irti. Kritityn elämän remonteissa saa itse päähenkilö kuitenkin olla turvassa. Joutuu ehkä karsimaan turhaa tavaraa, luopumaan vuosikausien tutuista kuvioista, jotta tilalle voisi tulla uutta, pelkistetyn kaunista ja käyttövalmista.

Lopputuloksena enemmän tilaa hengittää, sisäinen näkökyky selkiintyy, arki alkaa tuntua entistä merkityksellisempänä, kun ei ole mitään liikaa. Kenties juuri tässä onkin mahdollisuus kasvaa tekemään enemmän hyvää toisille sen sijaan, että keräisin itselleni ja pitäisin siitä kiinni loppuun saakka. Kenties juuri tässä onkin onnellisen elämän salaisuus?

Totuus on, että kaikilla on taakkansa, kukaan ei selviä ilman.

Paavali on auttanut minua tässä kirjoituksillaan galatalaisille: ’Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille. Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain. Jokaisen on kannettava oma kuormansa.’

Oman kuorman kantaminen tarkoittanee sitä, että se on ihmisen kokoinen, minä pystyn elämään sen kanssa, mitä tahansa se juuri nyt onkin. Totuus on, että kaikilla on taakkansa, kukaan ei selviä ilman.

Emme osaa lukea ulkonäön perusteella toisen painolastia, emme edes sanojenkaan kautta. Sanat eivät joskus vaan riitä kertomaan, miltä tuntuu ja mitä koemme. Tarvitaan syvempää aistimaailmaa, hengen oivalluksia, sydämen herkistymistä kuulemaan Jumalan arkijohdatusta tavatessamme toisiamme. Kun koemme lähimmäisen käyvän läpi remonntia, olkaamme vierellä, kantakaamme rukouksin lähtemättä selittelemään.

Kyllä remontista voi kiittää, pitääkin kiittää. Se on aina uusi mahdollisuus uudistua, antaa enemmän tilaa Pyhän Hengen arkiselle työtavoille meissä. Tässä on oikeasti onnellisen ihmisen salaisuus.