Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Pysyvä vai muuttuva Kristus?

 

Olen viime aikoina miettinyt pysyvyyden merkitystä. Elämässäni on menossa kuudes vuosi paikassa, jossa ihmisten vaihtuvuus on nopeaa. Opiskelukaupungeille tyypillisesti Cambridge täyttyy vuosittain uusista opiskelijoista, valmistuvien lähtiessä uusille laitumille. Vaihtuvuutta kiihdyttää myös paikallisen maisterintutkinnon lyhyt kesto: yksi lukuvuosi.

Maailmanluokan yliopisto houkuttelee lisäksi monia vaihto-opiskelijoita. Luterilaisen pappisseminaarin asuntola, jossa asun, täyttyy vuosittain heistä. Osa on täällä vain muutaman kuukauden, osa kokonaisen lukuvuoden. Tänä syksynä Luther Hallin huoneet on täyttänyt 12 eri kansallisuudesta ja neljältä eri mantereelta tulevien opiskelijoiden joukko. He muodostavat paikallisen luterilaisen seurakunnan jäsenistöstä noin puolet. Seurakunnassanikin vaihtuvuus on siis päätä huimaavaa. Elämäni täällä lienee sosiaalisen vaihtuvuuden huippu.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

***

Moni kaipaa elämäänsä vaihtelua. Uusiin ihmisiin on jännittävää tutustua. Vastaan voi tulla helmiä. Itsestäkin oppii uutta, kun pääsee tarkastelemaan omaa heijastustaan erilaisista konteksteista tulevien silmistä. Silti vaihteluakin voi olla liikaa. Ehkä jatkuvasti ja yhä nopeammin muuttuvassa maailmassamme ihminen kaipaa perimmiltään sitä, että on jotain perustavanlaatuista, joka pysyy.

Kirkko ja sen kristillinen usko on pysyvyyden ytimessä. Aikalaisemme eivät tulvi kirkkoihin, joiden oppi on jatkuvassa muutoksessa ja jotka myötäilevät aikamme alati vaihtuvia mielipiteitä ja maailmankuvia. Ne kirkot kasvavat, joiden opetuksessa on pysyvä ja jykeväksi koettu perusta. Kasvavien kirkkojen joukkoon mahtuu monenlaisia sekä Raamattua että traditiota tai näiden yhdistelmää korostavia kirkkokuntia. Kirkoltakin ihmiset kaipaavat siis ennen kaikkea sitä, että sen tarjoama lohtu ja opetus pysyy, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu.

***

Kasvu ei tietenkään ole kirkossa kaiken A ja O. Kristus ja hänen oppinsa on. Heprealaiskirjeen kirjoittaja muistuttaa: ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä…” (Hepr. 13:8-9)

Jos kirkko lakkaa edustamasta sitä Kristusta, josta Pyhä Raamattu ja kirkon usko on vuosituhansien ajan todistanut, mitä pysyvää sellaisella organisaatiolla on enää tarjota muuttuvan aikamme keskellä? Jos esipaimenetkin päivittävät ”tietämystään” kristillisen etiikan lisäksi uskontunnustuksen keskeisistä totuuksista, mitä enää jää jäljelle lampaille tarjottavaksi?

Eikö Kristuksesta silloin tehdä pelkkä postmodernin, aina muuttuvan maailmankuvan heijastus?