Muuttiko kirkko todella Israel-linjaansa?

 

Sain olla mukana toteuttamassa viime sunnuntaina Kampin Narinkkatorilla Helsingissä järjestettyä Ei enää koskaan -tapahtumaa, joka oli osa kansainvälisen Elämän marssi -liikkeen toimintapäivää Israelin puolesta ja antisemitismiä vastaan. Vastaavia tapahtumia järjestettiin samanaikaisesti yli 70 kaupungissa eri puolilla maailmaa.

Olimme kutsuneet puhujiksi paitsi Israelin uuden suurlähettilään rouva Hagit Ben-Yaakovin, myös monia suomalaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Lähetimme kutsun myös Helsingin piispalle Teemu Laajasalolle, joka ei kuitenkaan päässyt paikalle, mutta lähetti tapahtuman osallistujille ystävällisen tervehdyksensä, jonka sitten luin heille tapahtuman isännän ominaisuudessa.

Kun sain tuon tervehdyksen postilaatikkooni muutamaa tuntia ennen tapahtumaa, en ollut uskoa lukemaani. Paitsi että piispa kirjoitti antavansa tapahtumallemme tukensa, hän referoi tervehdyksessään luterilaisen kirkon piispainkokouksen tuoretta kannanottoa liittyen antisemitismiin ja Israeliin seuraavasti:

Antisemitismin historia on monimuotoinen. Juutalaisviha voi olla esimerkiksi oikeistolaista, vasemmistolaista, islamista nousevaa tai kristillistä. Kirkkojen on vastustettava kaikkea Kansainvälisen holokaustin muistoa kunnioittavan liiton (IHRA) määritelmän mukaista antisemitismiä.

Israelin valtiota pitää arvioida samoilla perusteilla kuin muitakin demokraattisia valtioita. Joissakin tapauksissa kritiikki Israelia kohtaan sisältää kuitenkin verhottua antisemitismiä. Keskustelua antisemitismin eri ilmenemismuodoista on syytä jatkaa.

Kuten monet blogiani lukevat tietävät, olen kirjoittanut kirkon suhteesta Israeliin välillä melko terävästikin. Viimeksi kesäkuussa julkaisin aiheesta kaksi isoa artikkelia, ensin 14.6. Kirkkojen maailmanneuvosto Israel-boikotin airueena ja pari viikkoa myöhemmin 29.6. Miksi piispat tukevat vääristynyttä palestiinalaisnarratiivia?.

Jälkimmäisessä tekstissäni ihmettelin, miksi arkkipiispa Tapio Luoma, Kuopion piispa Jari Jolkkonen ja Lapuan piispa Simo Peura antoivat Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilaisen kirkon piispalle Sani Ibrahim Azarille 26.6. lähettämässään avoimessa kirjeessä Suomen evankelisluterilaisen kirkon tuen Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ja Lähi-idän kirkkojen neuvoston EU:n ulkoministereille 8.5.2020 lähettämään kirjeeseen, jossa vaadittiin Israelin boikotointia ja mm. EU:n ja Israelin välisen kumppanuussopimuksen keskeyttämistä.

Tietääkseni KMN ei ole koskaan esittänyt minkään muun itsenäisen maan suhteen vastaavia vaatimuksia, kuin mitä se nyt vaati EU:lta Israelia kohtaan. Tähän kiinnitti huomiotaan myös Kirkko ja kaupunki -lehden toimittaja Juhani Huttunen Israelin, Arabiemiraattien ja Bahrainin diplomaattisuhteita käsittelevässä uutisanalyysissään 15.9.:

On poikkeuksellista, että Kirkkojen Maailmanneuvosto toivoo, että EU asettaisi talouspakotteita jotakuta valtiota vastaan. Israel–Palestiina-konfliktia koskien Kirkkojen Maailmanneuvosto on kuitenkin erityisen aktiivinen. Kyseistä konfliktia varten se on muodostanut kaksi erillistä toimielintä, jollaisia sillä ei ole mitään muuta maapallon konfliktia varten. Näistä kahdesta EAPPI eli Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel toimii ruohonjuuritasolla, kun taas PIEF eli Palestine Israel Ecumenical Forum toimii korkea-arvoisten kirkollisten virkamiesten keskinäisenä uskontodialogialustana. Näiden kahden elimen puitteissa Kirkkojen Maailmanneuvosto on vuosien saatossa ottanut voimakkaasti kantaa Israel–Palestiina-konfliktiin, usein Israelia arvostellen.

Toistaiseksi Kirkkojen Maailmanneuvosto ei ole kommentoinut Lähi-idän lähihistorian mullistavimpia uutisia rauhanrakentamisesta. Kirkot ovat vuosikymmenten ajan esiintyneet rauhanrakentajina ja sovittelijoina Lähi-idässä. Kirkkojen muodostamien katto- ja avustusjärjestöjen kautta kirkkojen jäsenten lahjoituksia ja kirkollisverorahoja on ohjattu rauhantyöhön yhteensä kymmeniä miljoonia euroja. Israelin, Yhdistyneiden arabiemiirikuntien ja Bahrainin diplomatiassa kirkot ovat kuitenkin sivustakatsojia.

Kirkkojen Maailmanneuvoston sympatiat ovat tunnetusti palestiinalaisasiassa, joten Israelin ja Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien suhteiden normalisoiminen saattaa sen vuoksi tuntua jopa kielteiseltä asialta tai ainakin joltakin, jota ei lojaalisuudesta palestiinalaishallintoa kohtaan haluta kommentoida. Oikeiston sekä niin sanottujen kristillisten sionistien mielestä tämä johtuu siitä, että islamilaisen hallinnon alaisuudessa elävät kirkot joutuvat varomaan tarkasti puheitaan.

Päästyäni kotiin sateiselta ja tuuliselta Narinkkatorilta, ryhdyin googlaamaan uutisia tuosta piispa Laajasalon referoimasta piispainkokouksen päätöksestä, ja löysinkin kirkon kotisivuilta 9.9. julkaistun tiedotteen otsikolla Piispainkokous hyväksyi Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirjan. Pettymyksekseni en löytänyt uutisesta sanaakaan antisemitismikannanotosta, vaikka ajattelin sen olleen kaikkein merkittävin päätös piispainkokouksessa ja todellista lööppiainesta. Jatkoin etsimistä ja vihdoin löysin kirkon arkistoista 8.-9.9. pidetyn piispainkokouksen koko pöytäkirjan, joka olikin kokonaisuudessaan todella mielenkiintoista ja silmiä avaavaa luettavaa.

Pöytäkirjasta löytyy kuuden sivun pituinen osio otsikolla Kristittyjen ja juutalaisten välinen vuoropuhelu, jossa kuvataan mielestäni hyvin realistisella tavalla kirkon ja juutalaisten välistä suhdetta 2000 vuoden ajalla. Siinä myös jäsennetään uskontojen välisiä teologisia niin eroavaisuuksia kuin yhdistäviäkin tekijöitä. Erityisen arvostettavaa on, että pöytäkirjassa otetaan esiin Luterilaisen maailmanliiton vuonna 1984 tekemä päätös irtautua Martti Lutherin kirjoitusten juutalaisvastaisuudesta ja sitä referoidaan seuraavasti:

Luterilainen maailmanliitto sanoutui irti Lutherin juutalaisvastaisista kirjoituksista yleiskokouksessaan vuonna 1984. Luterilaisen maailmanliiton vuoden 1984 Budapestin yleiskokouksen asiakirjassa ”Luther, luterilaisuus ja juutalaiset” todetaan:

”Toteamme syvästi valittaen sen, että Lutherin nimeä käytettiin kansallissosialismin aikaan antisemitismin oikeuttamiseen ja että hänen kirjoituksensa soveltuvat sellaiseen väärinkäyttöön. Juutalaiset ja kristityt ovat edelleen eri mieltä uskon kysymyksissä, mutta tämän ei pitäisi johtaa vihollisuusasenteeseen eikä rajuun polemiikkiin, kuten se tulee esiin Lutherin kirjoituksissa juutalaisista… Lutherin antijuutalaisten ilmaisujen synnit ja hänen juutalaisiin kohdistamiensa hyökkäysten kovuus meidän tulee suuresti valittaen myöntää. Meidän täytyy pitää huolta siitä, ettei sellainen synti tänään ja tulevaisuudessa enää voi astua sisään kirkkoihimme.”

Piispainkokouksen pöytäkirja myös selittää kristittyjen ja juutalaisten välistä dialogia ja avaan alla olevasta tekstistä lihavoimani lauseet hieman edempänä:

Dialogi kristittyjen ja juutalaisten välillä on johtanut yhteiseen käsitykseen monista asioista. Kristilliset kirkot ovat sanoutuneet irti antisemitismistä. Ymmärrys juutalaisuudesta elävänä ja monimuotoisena uskontona, jonka kehitys ei ole pysähtynyt ensimmäiselle vuosisadalle, on kasvanut. Kristityt muistavat, että Jeesus oli itse juutalainen.

Kirkot ovat sanoutuneet irti korvausteologiasta, jonka mukaan kristinusko on korvannut juutalaisuuden eikä sillä enää ole paikkaa Jumalan suunnitelmassa. Edelleen tarvitaan tutkimusta ja opetusta, joka auttaa paremmin ymmärtämään Uuden testamentin juutalaista kontekstia. Kirkkojen on kiinnitettävä huomiota siihen, miten juutalaisista puhutaan saarnoissa, virsissä ja jumalanpalvelusteksteissä väärien, juutalaisvastaisten tai antisemitististen käsitysten syntymisen ehkäisemiseksi.

Mikäli piispat halusivat tällä sanoa, ettei kirkossa enää olisi antisemitismiä tai korvausteologiaa, he joko eivät tunne kirkkonsa nykytilaa tai sitten he eivät tunne referoimiaan käsitteitä. Jos piispat halusivat kertoa, että kirkossa on aikoinaan tehty tuollaiset päätökset, olisi ollut korrektia jatkaa, että valitettavasti kirkossamme esiintyy edelleenkin sekä antisemitismiä ja korvausteologiaa.

Tämän kirjoitukseni alussa kuvaamani Kirkkojen maailmanneuvoston vaatimus Israelin boikotoinnista ja suomalaisten piispojen yhtyminen siihen, on IHRAn määrityksen mukaista antisemitismiä, jota edustaa mm. kaksoisstandardien soveltaminen vaatimalla Israelilta käyttäytymistä, jota ei odoteta tai vaadita miltään muulta demokraattiselta kansakunnalta.

IHRAn (International Holocaust Remembrance Alliance) antisemitismimääritelmä, jonka myös maamme hallitus on hyväksynyt, on kokonaisuudessaan luettavissa suomeksi järjestön kotisivuilta.

Korvausteologian tunnistaminen kirkossa onkin jo paljon hankalampaa, mutta yksinkertaisimmillaan sen voisi jäsentää seuraavaan ajatusrakennelmaan:

  1. tulkitaan (lähes) kaikki Uudessa testamentissa olevien Israel-viittausten tarkoittavan tai koskevan seurakuntaa; ja
  2. tulkitaan Vanhassa testamentissa Israelin kansaan, maahan ja valtioon liittyvien lupausten lakanneen juutalaisen kansan syntien takia.

Tervehdin kuitenkin suurella ilolla piispainkokouksen kannanottoa antisemitismiin ja kertaan vielä piispa Laajasalon tervehdykseen sisältyneen pöytäkirjareferaatin Israelin reilusta kohtelusta:

Kirkkojen on vastustettava kaikkea Kansainvälisen holokaustin muistoa kunnioittavan liiton (IHRA) määritelmän mukaista antisemitismiä. Israelin valtiota pitää arvioida samoilla perusteilla kuin muitakin demokraattisia valtioita. Joissakin tapauksissa kritiikki Israelia kohtaan sisältää kuitenkin verhottua antisemitismiä.

Koska kirkko kuitenkin ilmaisi halunsa jatkaa keskustelua antisemitismistä, rohkenen ehdottaa seuravalle piispainkokoukselle edellä olevan lauseen tarkennusta seuraavasti:

Kirkkojen on vastustettava kaikkea Kansainvälisen holokaustin muistoa kunnioittavan liiton (IHRA) määritelmän mukaista antisemitismiä. Kirkolle ei riitä, että Israelin valtiota arvioidaan samoilla perusteilla kuin muitakin demokraattisia valtioita, vaan siinä pitää huomioida kirkon ja juutalaisten välinen traaginen ja pitkä historia, jonka seurauksena monet juutalaiset näkevät Israelin valtioon kriittisesti suhtautuvan kirkon enemmän vihollisena kuin ystävänä. Kirkon, sen järjestöjen, työntekijöiden ja medioiden tulee noudattaa erityistä herkkyyttä suhteessa juutalaisiin ja Israeliin, jotta kirkon todistus evankeliumista ja Kristuksen rakkaudesta olisi entistä uskottavampi juutalaisten keskuudessa. Kirkon tulee myös tunnustaa Vanhan testamentin juutalaisia ja heidän paluutaan muinaiseen kotimaahansa koskevat lupaukset edelleen voimassa oleviksi. Lisäksi kirkon tulee sanoa selkeästi antisemitismille: ”ei enää koskaan”.

Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan kirkon ja Israelin välisen suhteen pikaista paranemista.

Ja rukoillaan ystävät arkkipiispan ja piispojen puolesta, että he voisivat tässä kova- ja moniäänisessä maailmanajassa tunnistaa Jumalan äänen ja toteuttaa tehtävissään Hänen tahtoaan.