Miksi luterilainen kirkko tarvitsee evankelistoja ja evankelistat kirkkoa?

Kuva: Ali Wafie, PxHere, CCO

Pojankoltiaisena luin tarkkaan Yliopiston kalakalenteria. Kun päivän kohdalla oli tuttu kalasymboli, onkijan haaveissa siinsi ruhtinaallinen saalis. Symboli nimittäin merkitsi, että ”kala liikkuu ja käy pyydykseen”.

Ihmisten kalastajat

Kaikesta päätellen kalastus oli kovin tuttua myös Jeesukselle. Kutsuessaan ensimmäiset opetuslapset hän sanoi tekevänsä näistä ”ihmisten kalastajia”. Pyyntitapa ja saalis vaihtuivat: opetuslasten tehtävänä oli – ja on yhä edelleen – heittää verkot suuremmille apajille. Missä tämä perustehtävä muistetaan, siellä eletään Jeesuksen sydämenlyöntien tahtiin. Ja päinvastoin, missä evankeliointi unohdetaan tai siirretään tietoisesti syrjään, siellä seurakunnan elämä kulahtaa ja laimenee.

Ihmisten kalastaminen on koko seurakunnan ja sen jokaisen jäsenen tehtävä. Silti joillekin annetaan erityinen evankelistan armolahja. Evankelistoja yhdistää hätä hukkuvista sieluista. Heillä on palo julistaa ilosanomaa Jeesuksesta siten, että ihmiset pelastuisivat.

Evankelistat eivät kuitenkaan ole mitään yli-ihmisiä: he elävät julistamastaan armosta. Tai ainakin heidän tulisi elää, sillä miten kukaan voi opastaa toisia Jeesuksen jalkojen juurelle, ellei ole ensin itse viettänyt siellä aikaa?

Ei määrä eikä laatu vaan uskollisuus

Evankelistoja ei voi tunkea samaan muottiin vaan armolahja ilmenee monin eri tavoin. Joku työskentelee ammattimaisella troolarilla ja kerää näin suuret saaliit, kun taas toinen pilkkii talvesta talveen saman pikkuruisen lammen jäällä. Oleellista ei olekaan saaliin määrä vaan uskollisuus Jumalalta saadun tehtävän hoitamisessa.

Suurten herätysten aikana evankelistan työ näyttää kovin helpolta. Kun ”kala liikkuu ja käy pyydykseen”, riittää, että vain sanoo sanan ”Jeesus”, ja kalat suorastaan hyppäävät veneeseen. Mutta toista on huonon syönnin aikaan. Huippuunsa hiotut puheet kaikuvat tyhjille seinille, ja paljas koukku kiiltelee kilpaa evankelistan hikisen otsan kanssa.

Huono syönti tukahduttaa kokeneenkin kalastajan palon. Toisaalta juuri näissä syvissä vesissä koetellaan evankelistan kutsumus. Silloin ei kannata tyytyä helppoon ratkaisuun ja laimentaa sanomaa. Parempi on palata Kalastusmestarin luokse etsimään uutta intoa ja työnäkyä.

Kaksi toivetta kirkolle

Länsi-Eurooppaa runteleva hengellinen kuivakausi koskettaa myös kotimaatamme. Siitä on tullut lähetyskenttä. Siksi evankelistoja tarvitaan. Heistä on huutava pula.

Minulla on kaksi toivetta luterilaiselle kirkolle. Rohkenen ottaa kantaa vain sen toimintatapoihin, mutta ehkä jotkin seikat ovat sovellettavissa myös muualle.

1) Hiippakuntatasolla sihteeristö vastaa muun muassa diakoniasta, kasvatuksesta ja musiikista. Entä jos joku työntekijä saisikin keskittyä evankelioimistyön koordinoimiseen ja evankelistojen rohkaisemiseen? Saatan olla liian optimistinen, mutta ehkä jossakin hiippakunnassa tällainen työjärjestely olisi vielä mahdollista.

2) Seurakunnilta pyydän joustavuutta. Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sitoutuvan yhteisön ei tarvitse vierastaa päämäärätietoista evankelioimistyötä. Antakaa siis evankelistoille tilaa toimia. Hehkuva kekäle voi sytyttää suuren roihun. Liiallinen työntekijäkeskeisyys näivettää armolahjojen moninaisuuden. Pappien ei tarvitse aina olla äänessä vaikka palkkaa siitä saavatkin.