Maajussien ahdinko ja tulevaisuus

Kesälomilla olen lueskellut Max Jakobsonin kirjaa Väkivallan vuodet I. Siinä entinen ministeri käsittelee mm. Venäjän maatalouden historiaa, ja erityisesti Stalinin aloittamaa maatalouden kollektivointia.

Näinä aikoina moni urbaani – maalta paennut ihminen – on niin vieraantunut maasta, että ei ymmärrä maatalouden merkitystä. Sieltä pelloilta se leipä kuitenkin tulee. Yle uutisoi äskettäin, että jos maatalous ajetaan Suomessa alas, eikä viljaa voi ostaa ulkomailta, niin maahamme tulee nälänhätä.

Venäjän tilanne on erityisen mielenkiintoinen. Tsaarin aikana 80 % venäläisistä oli maalaisia, talonpoikia. Maatalouden modernisointi oli tuottanut laihoja tuloksia. Neuvostoliiton aikana, 1930-luvulla, Stalin otti uudet konstit käyttöön. Maatalous oli otettava valtion haltuun. Stalinin mukaan maatalouden takapajuisuus johtui siitä, että se oli yksityisomistuksessa. Maataloustuotanto piti koneellistaa. Muodostettiin jättikolhooseja, joiden piti olla ”viljatehtaita”.

Kulakit joutuivat tappolistalle. Stalin julisti, ”tuhoamme kulakit luokkana!” Maatalouden teollistamissuunnitelman mukaan kulakit oli karkotettava kodeistaan ja ajettava Siperiaan. Kulakki oli tosin aika epäselvä käsite. Sillä tarkoitettiin ensin talonpoikia, joilla oli palkattua työvoimaa, mutta myöhemmin kulakiksi luokiteltiin jokainen, ”jolla oli kaksi lehmää tai jonka talossa oli neljä ikkunaa kolmen asemasta. Lopulta karkotettiin kulakkeina kaikki, jotka ylipäänsä vastustivat kolhooseihin liittymistä.” (Jakobson, 196.)

Viljelysmaat jaettiin jättimäisiksi kolhooseiksi, joiden piti toimittaa valtiolle tietty määrä viljaa. Sen sijaan, että tuotanto olisi kasvanut, kävikin päinvastoin. ”Monilla paikkakunnilla talonpojat teurastivat karjansa ja polttivat viljansa, jotta niitä ei tarvitsisi luovuttaa valtiolle. Arviolta 18 miljoonaa hevosta ja 30 miljoonaa lehmää teurastettiin. Seurauksena oli nälänhätä.” (Jakobson.) Kommunistit pitivät ortodoksikirkkoa talonpoikien suurimpana suojelijana ja henkisenä keskuksena. Niinpä pappeja ja nunnia karkotettiin ja tapettiin. Kirkkoja tuhottiin. Kollektivoinnin aikana, 1930-luvun alussa, arviolta 13 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään tai teloitettiin!

Maatalouden kollektivointi ajoi maatalouden rappiolle. Koko Neuvostoliiton aikana maatalouden tuotto ei noussut edes tsaarin ajan tasolle. Niin kuin eräs tutkija toteaa, maatalouden pariin jäivät ”eläkeläiset, lesket ja juopot”. Nuoret yritteliäät ihmiset siirtyivät muille aloille.

Silloin oli silloin, nyt on nyt. Venäjän maatalous on lähtenyt kovaan nousukiitoon. Viime vuonna (2016) Venäjä nousi maailman suurimmaksi vehnän viejäksi. Venäjällä on kasvupotentiaalia, ja maailman nälkäisten määrä vain kasvaa.

Savon sanomat kirjoittavat, että ”Venäjällä on käyttämättömiä voimavaroja. Nykyisen Irakin kokoinen peltoala – 40 miljoonaa hehtaaria – on kesannolla.” Kannattaisi varmasti Suomessakin satsata tuohon maatalouteen, ettei leipämme ole vain tuonnin varassa.

Ei ole mitään uutta auringon alla. Raamatussa puhutaan kauhean realistisesti ”kollektivoinnista”, siitä kuinka valtio, vahvat ja voimakkaat, anastavat talonpoikien sukumaat. Kauhuskenaarioiden kuningas ”ottaa teidän parhaat peltonne, viinitarhanne ja oliivilehtonne ja antaa ne omalle väelleen”, 1. Sam. 8:14. Aamos, tuo ”karjan kasvattaja ja metsäviikunoiden viljelijä”, julisti kovaa tuomion sanomaa niille, jotka ”tekevät lainkäytöstä katkeraa koiruohoa ja jättävät heitteille oikeuden”, ja jotka ”polkevat tilattomia ja vievät maanvuokrana heidän viljansa.” (Aam. 5:11.) Kuninkaiden kirjoissa kerrotaan tyyppiesimerkkinä, kuinka kuningas Ahab omaehtoisesti otti Nabotin sukutilan itselleen: Nabot tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä roistoksi, hänet kivitettiin ja kuningas otti hänen maansa. (1. Kun. 21.) Joosefin ja faaraoiden aikoina ”koko maa tuli faraon omaksi” (1. Moos. 47:20). Tämänkin vuoksi omavaraisuus on tärkeää.

Raamatun pelastuskuvauksissa, riemuvuonna, tilattomat saavat tilansa takaisin suvuilleen, ja velkaorjuuteen joutuneet saavat velkansa anteeksi. 3. Moos. 25; Jes. 61.