Kuulun seitsemän prosentin vähemmistöön

Muistan lukioajoiltani kahdenkymmenen vuoden takaa paritehtävän, jossa testattiin, kuinka hyvin tunsimme vierustoverin kanssa toisemme. Apuna meillä oli kysymyslomake, jonka yhdessä kysymyksessä kysyttiin uskonnollisuutta asteikolla yhdestä viiteen.

Vastasin omalta kohdaltani ykkösen eli ”en ole lainkaan uskonnollinen”. Syy ei ollut siinä, etten olisi uskonut Jumalaan, vaan siinä että en halunnut määritellä kristillistä uskoani uskonnollisuudeksi. Tänä päivänä vastaisin toisin, sillä ymmärrän, että kristillinen usko voidaan toki määritellä sosiologisesti uskonnoksi. Jos minulta olisi sen sijaan kysytty hengellisyydestä, olisin jo lukiolaisenakin pitänyt itseäni hengellisenä ihmisenä.

Sansa kesäkeräys artikkelin alle

Eilen julkaistiin suomalaisten uskonnollisuutta kartoittavan ISSP-kyselyn tulokset (tutustu tarkemmin tästä). Suomalaisilta tiedusteltiin heidän suhtautumistaan uskontoon ja hengellisyyteen muun muassa neljän eri vastausvaihtoehdon avulla. Valittavina oli vaihtoehdot:

  • Noudatan uskontoani ja pidän itseäni hengellisenä ihmisenä, jota kiinnostavat pyhät ja yliluonnolliset asiat.
  • Noudatan uskontoani, mutta en pidä itseäni ihmisenä, jota kiinnostavat pyhät ja yliluonnolliset asiat.
  • En noudata uskontoa, mutta pidän itseäni hengellisenä ihmisenä, jota kiinnostavat pyhät ja yliluonnolliset asiat.
  • En noudata uskontoa enkä pidä itseäni hengellisenä ihmisenä, jota kiinnostavat pyhät ja yliluonnolliset asiat.
  • En osaa sanoa.

Nyt valitsisin siis ensimmäisen vastausvaihtoehdon. Ikäluokkani (35–49 v) miehistä näin vastasi seitsemän prosenttia. Eli kuulun uskoa harjoittavana kristittynä vaivaiseen seitsemän prosentin vähemmistöön! Eikä tässä vielä edes kysytty, mitä uskontoa vastaaja noudattaa. Omaa ikäluokkaani harvemmin näin vastasivat vain 15–24-vuotiaat naiset, joista ainoastaan 3 prosenttia piti itseään sekä uskonnollisena että hengellisenä.

ISSP-kyselyssä on monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, mutta yksi niistä on se, että elämme vahvaa maallistumiskehitystä. Ja ikäiseni miehet ovat tämän kehityksen keskiössä. Oman ikäryhmäni miehistä 50 prosenttia ei pidä itseään uskonnollisena eikä hengellisenä. Tässä me peittoamme myös nuoret naiset, joita hengellisyys kiinnostaa enemmän kuin institutionaalinen uskonto.

Ehkä olen sitten vähän outo, mutta en pidä perinteistä kristillistä uskoa ollenkaan elämälle vieraana. Vaikkei se näytä olevan muodissa, se on mielestäni tosi relevanttia, myös ikäiselleni miehelle. Jumala-usko antaa elämälle tarkoituksen. Raamattu antaa suuntaviivat eettisille pohdinnoille. Usko Jeesuksen sovituskuolemaan taas ratkaisee syyllisyysongelman, ja Jeesuksen ylösnousemus on merkki siitä, että kaikki ei pääty kuolemaan.

Jos se onkin relevanttia, onko se myös totta? Epäilykset eivät ole minulle vieraita. Olen toisinaan tuskastuneena kirjallisuuden tai podcastin äärellä miettinyt, mitä jos Jumala onkin illuusio. Entä jos evankeliumit ovatkin fiktiota? Entä jos Jeesus ei noussutkaan kuolleista?

Olen kuitenkin vakuuttunut, että kristinusko kestää kriittisen tarkastelun. Jumalan olemassaolo selittää mielestäni ateismia paremmin maailman ja elämän synnyn sekä maailmankaikkeuden järjestyksen ja kauneuden. Raamattukritiikin jälkeenkin olen sitä mieltä, että evankeliumeihin voi luottaa. Jeesuksen ylösnousemuksen historialliset todisteet ovat yllättävän vakuuttavat. Tässä minua ovat auttaneet monet alan ammattilaisten kirjat ja podcastit. (Ja kyllä, olen lukenut ja kuunnellut myös ateisteja ja skeptikoita.)

En myöskään voi selittää pois kaikkea sitä johdatusta ja niitä lukuisia pieniä ihmeitä, joista kuulen täysjärkisten ihmisten kertovan elämästään. Jotain olen myös itse kokenut. Toimittajan työssä olen myös nähnyt millaista hyvää usko on inspiroinut tekemään ja kuinka Jumala on kohdannut pohjalla olevan ihmisen hänen hädässään.

Seitsemän prosenttia. Se on aika vähän. Tällaiseen aikaan me olemme tulleet enkä tiedä, mitä on edessä. Mutta sen tiedän, että loppuun asti meitä tulee olemaan, edes pieni jäännös.