Kasvoton ahdistus

 

Onko tämän kaiken takana myös yhtenä asiana se kasvoton ahdistus, jota emme ole huomanneet ja emmekä halua kohdata. Katsoa kasvoista kasvoihin ahdistusta, jonka kasvoja emme näe.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, että syyllinen on aina jossakin muualla. Se on aina rakenteissa, hallinnossa, työnantajissa, poliitikoissa, piispoissa ja papeissa, kunnan veroäyrissä ja etelän mediassa. Syyllinen on aina jossakin muualla, mutta ei yhdessä paikassa, missä se myös voi olla, nimittäin minun omassa elämässä ja sydämessä.

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

Europarlamentaarikko Eija Riitta Korhola puhuu juuri tästä kirjassaan ”Olkapäämepin kantapääkausi”, jossa hän kirjoittaa ihmiskuvastamme: ”Yhteiskuntamme ja koko kulttuurimme erehdys on juuri tässä, ihmiskuvassa. Meiltä puuttuvat välineet käsitellä pahuutta itsessämme. Koska sitä ei uskota, ei tunnisteta eikä käsitellä, se ottaa yliotteen raivon hetkellä”.

Meitä ei ole opetettu tunnistamaan tätä kielteistä tunnetta, vaan selitämme sen ankealla lapsuudella, kireällä pipolla ja naksahduksella päässä. Meille ei ole opetettu perisyntioppia kunnolla. Se tarkoittaa, että meidät täytyy pelastaa itseltämme. Suurin ongelma on, että emme näe oman ihon alla olevaa ongelmaa. Siksi tämä maailma on täynnä kasvotonta ahdistusta, jonka purkautumistiet ovat yhä ihmeellisempiä ja järkyttävimpiä. Eikä tätä tilannetta yhtään helpota yhteiskunnassa ja kirkossa oleva kiva-kulttuuri, jossa kaikki on mycket jätte-kivaa ja Jumala näyttää olevan samanlainen.

Kasvoton ahdistus jää sen kaiken kivan alle, emme sitä huomaa, mutta silti se löytää kanavat purkautuakseen ulos. Vaikka millaisella raivolla. Yksi kristillisen uskon ja myös sielunhoidon vahvimpia opetuksia on kuva Jumalasta, joka kätkeytyy. Pimeyteen. Siihen samaan pimeyteen, joka on täynnä kasvotonta ahdistusta. Suurin osa, joka on tällaiseen joutunut, ei edes itse tunnista mistä siinä on kysymys. Jumala kätkeytyy.

Ruotsalaisen Owe Wikströmin mukaan ihminen joutuu tunteiden yöhön. Elämään tulee haikea levottomuus, suuri hämmästys ja tunnepohjainen pimeys. Löytyykö sen kasvottoman ahdistuksen takaa Psalmin kirjoittajan huuto vuosituhanten takaa ”Herra, kuule kun huudan sinua… älä kätke minulta kasvojasi… älä nytkään jätä minua, älä hylkää…” Tämäkö on se kasvottoman ahdistuksen huuto, jonka kuulemme nimettömänä ja jonka haluamme kieltää? Millä voisimme lohduttautua? Owe Wikströmin sanoin: ”Jos et voi muulla lohduttautua, lohduttaudu levottomuudellasi.”