Kasteiden romahdus ja kirkon tulevaisuus

 

Evankelisluterilaisesta kirkosta on ilmestynyt nyt alkuvuodesta useita uutisia, jotka tarkastelevat viime vuoden jäsentilastoja. Ne kertovat tuttua kieltä jäsenmäärän vähenemisestä. Mikään ei näytä pysäyttävän jäsenmäärän laskua, joka johtuu kahdesta isosta tekijästä: kuolleiden määrä ylittää syntyneet ja eronneiden määrä liittyneet. Kirkon jäsenmäärä siis vähenee sekä demografisista syistä että yleisen maallistumisen vuoksi.

Yksi tilasto on kuitenkin pysäyttävyydessään sellainen, joka olisi hyvä nostaa isosti esille. Nimittäin Helsingissä kastettiin viime vuonna 28,3 prosenttia lapsista. Tähän lukuun kannattaa hetkeksi pysähtyä, sillä se näyttää kirkon tulevaisuuden kokoluokan suunnan Helsingissä. Todennäköisesti näistä tänä vuonna kastetuista vielä merkittävä osa eroaa kirkosta aikuisena. Tämä tarkoittaa, että kirkkoon kuulumisprosentit eivät näillä näkymin ole kovin isoja muutaman vuosikymmenen päästä.

SEKL Neliöb. vko 12. MJa

Helsinki on tietenkin maassamme suunnannäyttäjä, jonka kehitystä muut suuret kaupungit seuraavat pitkälti perässä. Maaseutu puolestaan tyhjenee matalan syntyvyyden vuoksi ja niistäkin, jotka maaseudulle syntyvät, suuri osa muuttaa myöhemmin kaupunkeihin. Kristinuskon tulevaisuus ratkaistaan kaupungeissa.

Näillä kastettujen määrillä on aika vaikea pitää yllä tulevaisuudessa kirkon nykyisiä rakenteita ja toimintamalleja. Tähän asti rippikoulut ovat säilyttäneet suosionsa, mutta kuinka moni tulevaisuudessa käy enää rippikoulun, jos kasteiden määrä on tämä? Jos nyt syntyneestä ikäluokasta vain neljäsosa osallistuu koulussa uskonnonopetukseen, mitä se tarkoittaa uskonnonopetukselle, kouluopetukselle ja kristilliselle kasvatukselle ylipäätään? Kuinka moni heistä maksaa kirkollisveroja? Kuinka moni tästä ikäluokasta haluaa kristillisen vihkimisen avioliitolleen tai ylipäätään solmii avioliiton? Kuinka moni heidän lapsistaan kastetaan ja pysyy kirkon jäseninä?

Kansankirkon ylläpito käy tällaisten jäsentilastojen kanssa mahdottomaksi. Todennäköisesti kirkossa yritetään vastata tähän ehkä keksimällä eriskummallista ja kuvitteellista teologiaa, jossa kastamattomia ei-kristittyjä kuljetetaan jollakin konstilla kirkon anonyymeinä jäseninä tai muina vastaavina haamuolentoina mukana, mutta tämän teologian onttous tulee kyllä näkyviin, kun kirkon toimintaan tai maksumiehiksi näistä ihmisistä ei ole. Mielikuvituskirkkoa voi jonkin aikaa pyörittää mielikuvitusjäsenillä, mutta mielikuvitusverovaroilla se ei kauaa onnistu. Teologisella mentaaliakrobatialla ei pidetä rakenteita yllä.

En väitä, että tähän kastettujen määrän ja jäsenkadon ongelmaan olisi olemassa mitään yksinkertaista ratkaisua, mutta ainakin se näyttää tulevan selväksi, että jos toimitaan vain samalla tavalla kuin aiemminkin, mikään ei tule muuttumaan. Näyttää siltä, että lähinnä ne jäävät kirkon jäseniksi, joilla asialle on oikeasti merkitystä. Tosin niistäkin osa on viime aikoina eronnut kirkon jäsenyydestä ja siirtynyt jonnekin, jossa he kokevat asian merkityksellisyyden tulevan huomioiduksi paremmin. Joka tapauksessa kirkolla ei näytä oikein olevan muuta vaihtoehtoa kuin toimia siten, että olisi yhä enemmän ihmisiä, joille kirkon sanomalla olisi oikeasti merkitystä elämässään.

Ehkä kirkossa olisi hyvä vielä nykyistä enemmän antaa isosti vapaus perustaa erilaisia jumalanpalvelusyhteisöjä pääkaupunkiseudulle esimerkiksi herätysliikkeille ja muille asiassa harrastuneisuutta osoittaneille tahoille. Sitä kautta voisi katsoa mikä toimii, mikä kerää väkeä ja missä ihmiset kokevat, että kirkon sanomalla on merkitystä. Jos jossain onnistutaan, sitä voi lähteä rakentamaan lisää. Jos puolestaan joku ei toimi, se ei muuta isoa kuvaa mihinkään. Tässä tilanteessa ei kirkolla yksinkertaisesti ole varaa kirkkopoliittisesti rajoittaa kristillistä julistusta ja tekemistä.

Käytännössä jo nyt hengellinen elämä pitkälti nivoutuu suurilla paikkakunnilla jumalanpalvelusyhteisöjen ympärille olivat nämä sitten evankelisluterilaisen kirkon sisällä tai sen ulkopuolella. Erilaiset jumalanpalvelusyhteisöt näyttävät säilyttävän evankelisluterilaisen kirkon romahtaessa kristinuskon niin kuin luostarit säilyttivät sen Rooman valtakunnan romahtaessa.

Helsinkiä tulisi myös oikeasti alkaa pitämään lähetyskenttänä. Sinne kannattaisi yksinkertaisesti lähettää lähetystyöntekijöitä muualta Suomesta. Mitenkään väheksymättä sitä tärkeää työtä, mitä lähetysjärjestöt tekevät ulkomailla, olisi myös hyvä tunnustaa, että lähetyskenttä on tällä hetkellä kotiovillamme. Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan.