Kansan palvelijoita vai Jumalan?

 

Elokuun puolivälissä ortodoksisen kirkon ylidiakoni Jyrki Härkönen sanoi radiohaastattelussa, että luterilaisen kirkon joutuminen vähän väliä epäsuosioon julkisuudessa johtuu sen sidonnaisuudesta valtioon ja suomalaisuuteen. Kirkkomme on hakenut olemassaolon oikeutta leimautumalla valtiolliseksi ja kansalliseksi instituutioksi ja pyrkimällä osalliseksi niiden nauttimasta arvovallasta ja kunnioituksesta.

Ortodoksista ja roomalaiskatolista kirkkoa voi onnitella siitä syystä, että ne ovat kirkkoja, joiden vuosituhantinen traditio ylittää kansalliset ja valtiolliset rajat, jolloin jokainen maahan tullut muotisuunta ei ole kyennyt niitä keikuttamaan. Ne ovat myös melko pitkälle kyenneet välttymään niiltä sekasotkuilta, mitkä enemmistöasema ja mieltyminen valtiokytköksiin aiheuttavat ja joista kirkkopyhien siirtely kansantalouden nimessä on mainio esimerkki.

Parikanniemisäätiö neliöb. vko26. MJa

 

Kirkon puolustusstrategia on jo vuosia ollut nurinkurinen: sen olemassaololle on haettu perusteita tarpeellisuudesta valtiolle ja suomalaiselle kulttuurille. Kirkon merkityksenä on korostettu toimintoja, joilla osittain katetaan valtion ja kunnan menoja: päiväkerhotoimintaa, diakoniatyötä ja hautaustointa.

Uskonnonopetuksen tärkeyttä on perusteltu sen kulttuurimerkityksellä, mikä on totta, vaikka se ei voi olla minkään oppiinsa vakavasti suhtautuvan kirkon pääintressi. Onhan tietysti noloa, kun älyköt siteeraavat väärin Raamattua ja poliitikot lainaavat kohtia sellaisista evankeliumeista, joita ei ole olemassakaan. Ja suorastaan säälittävää on lukea toimittajien juttuja, joissa yhtäkään herätysliikettä ei osata nimetä oikein.

Samaan aikaan kirkko laiminlyö asemansa puolustamisen ainoalla oikealla perusteella – Jumalan sanan avulla ja siitä johtuvalla ainutlaatuisella toimeksiannollaan, tehtävällään ja kutsumuksellaan. Ei ole haluttu pätevöityä sillä, mikä voisi tehdä sen päteväksi ja tarpeelliseksi. Jos kirkko ei suoranaisilla toimillaan ihmisten keskuudessa ole kyennyt vakuuttamaan ihmisiä tarpeellisuudestaan, se tuskin voi tehdä sitä kansaa ja kulttuuria koskevien kuvitelmien nojalla. Virhestrategia vie kirkon jatkuvasti vain tekeytymään joksikin muuksi kuin mitä varten se on olemassa.

 

Kirkkomme ei pyri osallistumaan kristinuskon puolustamiseen silloin kun se on tekemisissä ihmisten kanssa, vaan tarjoilee mieluummin kaikille sopivaa tusinauskontoa. Kristinuskon opettaminen on käytännössä lopetettu ja sen sijaan tarjottu jotakin, jota muka ihmiset kaipaavat ja jota kaikki muutkin tarjoavat. Kirkoista on tehty maallisten muusikoiden ilmaisia areenoita. On toteutunut se, mitä on jo käytännössä ennakoitu, kun ihmisten tavoittamisen parhaaksi keinoksi on tullut kristinuskon minimaalinen julkituominen. Näin on onnistuttu hävittämään kirkosta kaikki vetovoima.

Urhoollisuus suvivirren puolustamisessa osoittautui sekin turhaksi, koska oikeuskansleri päätti, että siitä vain kaksi ensimmäistä säkeistöä sopii laulettavaksi, kun niissä ei puhuta kristinuskon Jumalasta. Yksinkertainen voisi tästä päätellä, että Jumalasta ei sovi puhua kunnan ja valtion tiloissa, vaikka konsertteja ja koulujen joulujuhlia on voitava pitää kirkoissa ilman kristillistä sisältöä. Puuttuu enää vain neuvostotyylinen säännös, jossa kristinuskon opettaminen rajoitetaan kirkon omiin tiloihin.

Samaan suuntaan viittaa myös kutsuntoihin annettu ohje, ettei kristinuskoa saa opettaa. Uskonnonvapaus näyttää ”yhden” vertaiselta. Jos kutsunnoissa on joku, joka ei kuulu kirkkoon, niin hänen katsomuksensa mukaan toimitaan. Näin ei vahvisteta kenenkään uskonnonvapautta, vaan konformiteettia, jossa erilaisuutta ei siedetä.

 

 Tänä vuonna ilmestyi laaja Dietrich Bonhoefferin elämäkerta, jonka on kirjoittanut Eric Metaxas. Siinä kerrotaan yhden viime vuosisadan huomattavimman luterilaisen teologin elämästä ja kohtalosta hänen asettuessaan vastustamaan Hitlerin valtakunnan jumalattomuutta ja sitä myötäilevää kirkkoa.

Saksan evankelinen kirkko taipui Hitlerin mahdin edessä juuri siitä syystä, että sen papisto piti kunnia-asianaan valtiouskollisuutta ja saksalaisuutta. Tuona kohtalokkaana historian hetkenä se ei tajunnut, että niistä oli tullut kristinuskon sisältöäkin tärkeämpiä. Lopulta se oli vedettävissä mukaan melkein mihin tahansa säilyttääkseen asemansa julkisena ja kansallisena instituutiona. Se taipui hyväksymään arjalaisparagrafin, joka tarkoitti juutalaisten irtisanomista myös kirkon viroista ja suostui myöhemmin hyväksymään pappien henkilökohtaisen uskollisuudenvalan Hitlerille.

Tämä kirkon periksi antaminen aikaansai, että syntyi ns. Tunnustuskirkko. Sen nimekkäimpiä johtajia olivat Martin Niemöller ja Dietrich Bonhoeffer.

 

Vuonna 1934 pidetyssä kokouksessa Tunnustuskirkon edustajat laativat Barmenin julistuksena tunnetun asiakirjan. Se oli luterilaisten, reformoitujen ja unioituihin kirkkoihin kuuluvien kristittyjen yhteinen asiakirja, jossa oli kuusi artiklaa, joista jokainen päättyi juhlalliseen hylkäyslausumaan. Kaksi niistä kosketteli kysymystä kirkon ja valtion tehtävistä:

”Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkko saisi antaa sanomansa ja järjestyksensä muotoutua oman mielivaltansa tai vaihtuvien maailmankatsomusten ja poliittisten käsitysten mukaan.

Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan valtiosta pitäisi muodostua oman tehtävänsä lisäksi ainoa ja totaalinen ihmiselämän järjestys, jolloin se voisi täyttää myös kirkon tarkoituksen. Me hylkäämme sen väärän opin, jonka mukaan kirkon pitäisi tai se voisi erityistehtävänsä lisäksi omaksua valtiollista luonnetta, valtiollisia tehtäviä ja arvoa ja siten tulla yhdeksi valtion toimielimeksi.”

 

Tunnustuskirkon synty ei tarkoittanut uuden kirkon perustamista. Tällä tunnustuksellaan he halusivat kertoa, että he tahtovat pysyä Saksan oikeassa kirkossa, silloin kun muut ovat siitä saksalaisten kristittyjen harhaoppien johdosta irtautumassa.

Kristittyjen yhteys kirkossa perustuu yhteiseen uskoon eli tunnustukseen. Tunnustus kokoaa, harhaopit hajottavat. Se on suostumista siihen ilmoitukseen, mikä on annettu Raamatussa ja siihen perustuvissa uskontunnustuksissa. Vain Jumalan sana ilmoittaa meille totuuden ihmiselämästä ja Jumalan tuntemisesta, tuo meille syntien anteeksiannon ja täyttää sydämemme ikuisen elämän toivolla.

 

Bonhoefferin elämä ja toiminta on vaikuttava esimerkki siitä, miten voidaan elää siinä tilanteessa, missä yhteiskunnan painostus vaatii kirkkoa ja sen jäseniä luopumaan kristillisestä uskosta ja elämästä.

Natsien vallankaappauksen jälkeen v. 1933 Dietrich Bonhoeffer kirjoitti isoäidilleen näin: ”Minulle on käynyt yhä selvemmäksi, että meille ollaan antamassa mahtavaa, suosittua kansankirkkoa, jonka luonnetta ei saa sovitetuksi kristinuskoon ja että meidän täytyy valmistautua mielessämme aivan uusiin polkuihin, joita meidän on sitten kuljettava. Todellisuudessa kysymys kuuluu, kristillisyys vai saksalaisuus? Ja mitä pikemmin ristiriita tuodaan päivänvaloon, sitä parempi.”