Saimme viikko sitten uuden paavin, joka otti nimekseen Leo XIV. Hänen valintansa ilahdutti paitsi koko katolista maailmaa, myös suomalaisia kristittyjä laajemmin.
Itse odotin malttamattomasti valkoisen savun ilmestymistä. Uuden paavin esittely Pietarinkirkon parvekkeella oli luterilaisellekin jännittävä ja iloinen hetki.
Paavi on kaikkien katolisten isä, jolla on kirkossa aito auktoriteetti. Katolinen kirkko ei ole demokratia, vaan aivan omanlaisensa vaalimonarkia, jossa paavilla on suuri valta. Siksi paavin valintaa on niin jännittävä seurata – uuden johtajan alaisuudessa kirkko voi ottaa uuden suunnan. Ajatelkaa vaikka Johannes XXIII:tä, joka kutsui koolle mullistavan Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen.
Meikäläinen arkkipiispan valinta ei ole lainkaan niin jännittävä. Kaitsettava lauma on pienempi, mutta myös valta on paljon rajoitetumpi. Kirkon demokratia paikallistasolla, kirkolliskokouksessa ja piispainkokouksessa pitää huolen siitä, että porukka päättää – kuten Antti Rinteen pääministeriaikoina.
Edesmennyt paavi Franciscus oli Suomessa suuren yleisön suosikki. Häntä pidettiin paavina, joka ajoi köyhien asiaa ja ajateltiinpa myös, että hän edisti seksuaalivähemmistöjen asemaa kirkossa.
Todellisuudessa katolisen kirkon oppi pysyi Franciscuksen aikana muuttumattomana. Luterilaiseen kirkkoon verrattuna katolinen äitikirkko on teologialtaan paljon konservatiivisempi. Ei siellä puhuta kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä.
Haukumme evankelisluterilaista kirkkoa konservatiiviseksi ja kehumme katolista liberaaliksi, vaikka asiat ovat juuri päin vastoin.
Sanotaan, että evankelisluterilaisessa kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Näin ehkä onkin, mutta siitä huolimatta on suoranaista kansanhuvia haukkua kotoista kirkkoamme ahdasmieliseksi.
Mistä tämä outo kaksoisstandardi johtuu? Haukumme evankelisluterilaista kirkkoa konservatiiviseksi ja kehumme katolista liberaaliksi, vaikka asiat ovat juuri päin vastoin.
Ehkä se johtuu siitä, että me luterilaiset todellisuudessa kaipaamme isähahmoa.
Meillä ei ole paavia, mutta meillä on demokratia. Kansanvalta kuulostaa hyvältä asialta, ja sitä se yhteiskunnassa onkin. Demokratian tarkoituksena on yhteiskunnassa muodostaa mahdollisimman tarkka peilikuva kansasta. Kun jokaisella kansalaisella on ääni, jokaiselle kuuluvat samat vastuut ja velvollisuudet.
Kirkollinen demokratia perustuu protestanttiseen sola scriptura -ajatukseen. Koska ajattelemme, että jokainen voi ymmärtää Raamattua lukemalla Jumalan ilmoituksen itse, siitä seuraa se, että me kaikki olemme yhtä hyviä päättämään, miten kirkkoa pitäisi johtaa.
Mutta meikäläisessä kirkollisessa demokratiassa on paljon ongelmia. Esimerkiksi viime seurakuntavaaleissa uurnille vaivautui vaivaiset 12,7 % äänioikeutetuista. Eli enemmistö ei oikeasti asioistamme päätä.
Koska ajattelemme, että jokainen voi ymmärtää Raamattua lukemalla Jumalan ilmoituksen itse, siitä seuraa se, että me kaikki olemme yhtä hyviä päättämään, miten kirkkoa pitäisi johtaa.
Toinen, isompi ongelma on, että demokratia tekee kirkosta peilikuvan jäsenistään. Tämä voi kuulostaa positiiviselta asialta, mutta itse epäilen järjestelmän toimivuutta.
Jos kirkko on peilikuva kansasta, mitä annettavaa sillä meille enää on? Mihin tarvitsemme kirkkoa, joka tarjoaa meille jotain, joka meillä jo on? Tai kirkkoa, joka yrittää tehdä meistä sellaisia, joita jo olemme.
Vanhastaan olemme tienneet, että Saharaan ei kannata myydä hiekkaa, eikä eskimoille (oikeammin inuiiteille) jäätä. Kirkollisessa demokratiassa on sama ongelma. Hiekka Saharassa ja jää Grönlannissa ovat yhteiskunnan silmissä helppo hyväksyä, mutta ei kukaan niistä siellä kiinnostu.
Ja tästä pääsemme isän kaipuuseen. Vaikkemme ymmärtäisi tai edes hyväksyisi paavin asemaa, hänen johtamansa katolinen kirkko ei ole peilikuva yhteiskunnasta, vaan jotain muuta.
Paavi on paitsi katolisten isä, myös symboli sille, että kirkon tehtävä ei ole hännystellä yhteiskuntaa. Hämmästyttävää kyllä, tällainen kirkko kiinnostaa myös luterilaisia.
Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka radiokolukneja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan oma BLOGI on kuunneltavissa myös Dei Plussassa.
