Juha Hurmeen Niemi

Olen muutaman vuoden ajan pyrkinyt sen verran vaalimaan kulttuuritietouttani, että olen lukenut kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajat. Yleisesti voi sanoa, että aika hyvätasoisia kirjoja on voittajiksi valikoitunut,. Kaikista en ole pitänyt; jos en ole pitänyt, ongelma on ollut pikemmin tarina kuin kieli, joka kaikissa lukemissani voittajakirjoissa on ollut kyllä palkinnon arvoinen.

Nyt sain loppuun Juha Hurmeen kertomuksen Suomesta aikojen alusta tuonne 1700 – 1800 -lukujen taitteeseen. Teoksen lukeminen ei ollut ihan helpoimpia kokemuksia. Jouduin paikoin panemaan itselleni ihan päivätavoitteet, montako sivua panen itseni lukemaan, kun mitään lukemisen flow-kokemusta ei tullut kuin oikeastaan vasta 440-sivuisen kirjan viimeisellä kolmanneksella. (Luin kolmea kirjaa rinnan: Piispa Huovisen Parhain päin -kirjaa nojatuolissa, dekkareita (Guido Brunettia ja Maria Werniä) sängyssä ja Hurmetta siellä, missä kuninkaatkin saavat olla yksin; jossain vaiheessa rinnakkaiset lukemiset pyrkivät olemaan houkuttelevampia vaihtoehtoja.)

Hurmeenkaan jutussa ongelma ei ollut kieli. Päinvastoin, kielenkäyttö on paikoin jopa loistavaa, rentoa, dynaamista, kiinnostavaa. Sujuvasti ja virkistävästi aina välillä käytetään vähän vieraitakin kieliä, eniten ruotsia (saattoi helpottaa palkituksi tulemista). Tosin minusta kirjan kielellinen taso kyllä heikkeni loppua kohti. Niin kielen kuin tarinan rytmi hukkui ajoittain. (Hei kliffaa hei! olla kirjallisuuskriitikko ja bessewisserinä sanoa, ettei  Hurmeen kielenkäyttökään ole täydellistä.)

Jonkun verran asiavirheet häiritsivät: Omat juureni ovat Caloniuksenkatu 6:ssa, jossa asui myös Uuden Suomen legendaarinen pakinoitsija Väinö Nuorteva eli nimimerkki  Olli. Hurme kirjoittaa Olli Nuortevasta ja onpa laittanut tämän nimen jopa henkilöhakemistoon. Olisi voinut kirjailija tuon verran olla kirjallisuustietoinen, että ei noin sekoita oikeata nimeä ja nimimerkkiä. Ollin pakinat ovat kuitenkin suomalaisen kirjallisuuden peruskamaa – jopa Ylen 100 vuoden kirjat -sarjaan pääsivät. Eikä tämä ollut ainoa selvä asiavirhe.

Virheetkin ovat lukukokemuksen kannalta pikkujuttu. Se mikä minulle teki lukemisen vaikeaksi, oli Hurmeen puhtaan ateistinen ajatusmaailma. Hän pilkkaa toiminnan uskonnollisia motiiveja, uskonnollista toimintaa sinänsä ja lopulta myös itse uskoa. Hurmeen ajattelun maailmaselityksessä ei ole sijaa Jumalalle, Luojalle, eikä sen myötä tietenkään myöskään Jeesukselle tai Pyhälle Hengelle.

Hurme on jämähtänyt johonkin valistuksen ajan uskontokriittisten filosofien ajatuskuplaan, jossa palvotaan järkeä ja hyötyä. Eihän siinä sinänsä mitään, usko ei ole joka miehen. Mutta ongelma on se, että  tällainen kulttuurieliitin urbaanisatu antaa ihan väärän maailmakuvan, sellaisen, mikä ei ole tosi. Joku saattaa siihen uskoakin, ja epätosi ei ole hyvä inhimillisen kehityksen perusta.

Ne jotka ovat Goethensa lukeneet, muistanevat, kuinka Faust tuskaili sen kanssa, että Raamatun mukaan alussa oli sana. Faust olisi halunnut, että alussa on voima tai vieläkin paremmin teko. Sanallahan ei ole mitään ulottuvuuksia, ei siinä ole jouleissa mitattavaa energiaa, ei lämpöä, ei sähkövirtaa, ei valoa. Ihmisen on ilmeisen vaikea ymmärtää todellisuutta, jossa ei ole kilogrammoja, sekunteja, metrejä, ampeereja, kelvineitä, mooleja tai kandeloita. Nämä kaikki perussuureet ovat kuitenkin luotuja, vain luotuja, Jumalan luomia. Jumala itse on jotakin muuta, sellaista, mitä emme voi millään suureilla mitata emmekä faktisesti ymmärtää.

Tähän Hurmeenkin sinänsä monella tapaa ansiokas kirja minun arvioissani kaatuu. Olisi parempi jättää tilaa mysteerille, sille, mikä on uskon sisältö: On Jumala, joka rakastaa meitä!