Irakilaisempi kuin luulit: keitä ovat ”assyrialaiset” ja ”kaldealaiset” kristityt?

 

Viime viikolla kerroin idän apostolisesta kirkosta, joka oli keskiajalla maailman laajimmalle levinnyt kirkkokunta. Sen patriarkka asui Bagdadissa, kunnes islamiin kääntyneet mongolit tekivät lopun tämän kirkon kultakaudesta tuhoamalla sen lähes täysin 1300-luvun kuluessa. Pieneksi kutistuneen kirkon keskus sijaitsi seuraavilla vuosisadoilla Pohjois-Irakissa Mosulin (entinen Ninive) kaupungissa tai Rabban Hormizdin luostarissa (lähellä Alqoshia). Patriarkan virka muuttui perinnölliseksi ja siirtyi useimmiten edellisen patriarkan veljenpojalle.

Vuonna 1551 Erbilin piispa yhdessä kahden muun piispan kanssa asettui vastustamaan perinnöllistä patriarkaattia, ja seuraavana vuonna he valitsivat Rabban Hormizdin apotin Johannes [Yohannan] Sulaqan vastapatriarkaksi. Sulaqa matkusti Roomaan ja haki itselleen tunnustuksen paavi Julius III:lta, joka vahvisti hänet patriarkaksi vuonna 1553. Palattuaan kotimaahansa Sulaqa joutui patriarkka Simon [Shimun] VIII:n ilmiantamaksi ja ottomaanien teloittamaksi vuonna 1555.

Missioforum osa 1 2vkoa

Idän kirkkoon syntyi pysyvä skisma, kun Sulaqalle valittiin seuraajaksi Abdisho IV. Tarina jatkuu kuitenkin yllättävästi. Sulaqa-linjan myöhemmät patriarkat palauttivat perinnöllisen patriarkaatin, ja 1600-luvun jälkipuolella Simon XIII Dinkha siirsi patriarkanistuimen Hakkarin vuorille (nyk. Turkin Konak) ja lopetti unionin Rooman kanssa. Näin syntyi niin sanottu vuoristonestoriolaisuus, ja juuri tästä patriarkkalinjasta polveutuu nykyinen idän assyrialainen kirkko! Se sanoutui irti perinnöllisestä patriarkaatista lopullisesti vasta 1970-luvulla, jolloin se myös lisäsi kirkon nimeen adjektiivin ”assyrialainen”. Sitä ennen se oli jakautunut 1960-luvulla liturgisen uudistuksen yhteydessä niin, että uudistukset hylännyt pienempi haara vihki uuden patriarkan ja otti nimekseen ”vanha idän kirkko”.

Mitä sitten tapahtui idän kirkon alkuperäiselle, historialliselle patriarkaatille, Sulaqan pidätyttäneen Simon VIII:n seuraajille? Läpi 1600-1700-lukujen myös tämä linja oli kontaktissa Rooman kirkon kanssa, ja osa sen patriarkoista tunnustautui katoliseen uskoon, osa taas ei. Kaiken lisäksi 1600-luvun jälkipuoliskolla syntyi vielä kolmas patriarkaatti, kun Diyarbakirin metropoliitta sanoutui irti nestoriolaisuudesta ja unioitui Rooman kanssa. 1700-luvulla tilanne vaihteli sekavasti niin, että välillä kaikki kolme patriarkkaa olivat unionissa Rooman kanssa, välillä ainoastaan Diyarbakir. Monimutkaisten vaiheiden jälkeen Diyarbakirin ja Rabban Hormizdin patriarkaatit yhdistyivät vuonna 1830, ja tästä linjasta polveutuu nykyään vankasti Rooman yhteydessä oleva kaldealaiskatolinen kirkko.

Kun siis nykyään kuulee puhuttavan ”assyrialaisista” ja ”kaldealaisista” kristityistä, niin on hyvä tietää, että näillä termeillä tarkoitetaan pääasiassa idän assyrialaisen kirkon, vanhan idän kirkon ja kaldealaiskatolisen kirkon jäseniä tai heidän jälkeläisiään (jotkuthan ovat jättäneet historiallisen kirkkonsa ja kääntyneet esim. helluntailaisiksi – tästä löytyy esimerkkejä niinkin läheltä kuin Helsingin Saalemista…).

Asiaa monimutkaistaa se, että varsinkin viime vuosikymmeninä näiden ryhmien keskuudessa kirkollisen identiteetin rinnalle tai ohi on noussut etninen identiteetti. Oma kysymyksensä onkin sitten se, missä määrin edellä mainitut kristilliset ryhmät ovat etnisesti muinaisten assyrialaisten ja kaldealaisten jälkeläisiä tai perillisiä. Siitä sekä näiden kirkkojen jäsenet että niiden tutkijat ovat joskus kiivaastikin eri mieltä. Tähän mielenkiintoiseen debattiin täytyy palata jollain toisella kerralla.

Emil Antonin Päivän blogin kuulet Radio Deissä torstaisin kello 8.45.