Armahdettu uskaltaa katsoa omaa pahuuttaan suoraan silmiin

 

Miksi pahuus kiehtoo enemmän kuin hyvyys? Miksi huonot uutiset myyvät paremmin, kuin hyvät? Iltapäivälehtien kolme myyntivalttia Pauli Aalto-Setälän mukaan ovat ”kauhu, kiima ja kateus”. Katso lööppejä. Uutisissa, samoin kuin elokuvissa ja kirjallisuudessa pahuus myy. Näyttelijät toisinaan sanovat näyttelevänsä mielellään pahoja ja kieroja ihmisiä, koska se antaa heille mahdollisuuden ”tutkia ihmispsyyken pimeitä puolia” ja tehdä valkokankaalla sellaista mitä eivät milloinkaan muuten tekisi. 

Joku on jossain sanonut, että pahuus on laiskan ihmisen ratkaisu. Pahan tekeminen on paljon helpompaa kuin hyvän. Jälkimmäinen vaatii usein uhrauksia ja luopumista omasta mukavuudesta.

Olen viehättynyt kirkkoisä Augustinuksen (354-430) Tunnustukset teokseen. Häntä voidaan arvostella monesta asiasta, mutta ei huonosta kirjoittamisesta, mihin pikemminkin syyllistyvät usein hänen arvostelijansa itse. Tunnustuksissaan Augustinus pohtii muun muassa pahuuden luonnetta. Hän havaitsi itsessään sen oudon piirteen, että nuorena miehenä omenavarkaissa käydessään häntä ei houkutellut varkauteen nälkä tai tarve, vaan itse pahuuden tuoma jännitys. Mutta, hän lisää, tuo jännityskään ei olisi ollut mitään, ellei hän olisi voinut käydä varkaissa yhdessä tovereidensa kanssa. Pahuus kaipaa aina seuralaista.

Piplian neliö

Filosofina Augustinus oppi ajattelemaan pahuutta hyvin teoreettisesti. Myöhemmin, tultuaan uskoon, hän kuitenkin huomasi miten hän ennen kääntymystään oli käyttänyt kaikkea tietämystään ja pahuuden luonnetta koskevia pohdintojaan lähinnä oman pahuutensa tekosyynä. Augustinus kirjoittaa, kuin kirjoittaisi suoraan Jumalalle, ja sanoo osuvasti ja kauniisti:

”Olin näet vielä sitä mieltä, että me emme itse tee syntiä, vaan syntiä tekee jokin meissä oleva vieras luonto. Ja minun ylpeyttäni tyydytti se, että sain olla ilman syyllisyyttä ja että jotakin pahaa tehtyäni ei tarvinnut tunnustaa, että minä sen tein ja pyytää, että Sinä parantaisit minun sieluni, koska se oli rikkonut Sinua vastaan. Minä niin mielelläni selitin sieluni syyttömäksi ja syytin jotakin vierasta ja outoa olennossani, sellaista, mikä ei kuulunut minuun. Tosiasiassa oli kuitenkin syy juuri minussa, ja vain minun jumalattomuuteni oli repinyt oman olentoni kahtia. Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä. Ja väärämielisyyteni oli kauhea, kun mieluummin tahdoin, että Sinä, kaikkivaltias Jumala, taipuisit minun edessäni minun turmiokseni, kuin että Sinä saisit taivutetuksi minut pelastukseesi. Sillä Sinä et vielä ollut painanut mitään vahtia minun suulleni etkä vartijaa minun huulteni ovelle ettei sydämeni taipuisi pahoihin sanoihin, miettiäkseen puolusteluja synnillensä niitten ihmisten kanssa, jotka vääryyttä tekevät. (Tunnustukset, 5. kirja, luku 10)

Jotenkin ihmiselle niin tyypillistä on sekin Augustinuksen mainitsema seikka, että sen sijaan, että itse muuttaisimme käsitystä omista synneistämme, haluaisimme pikemminkin Jumalan muuttavan käsitystään meidän synneistämme.

Juuri tämä turmeltuneisuus tekee meistä ihmisinä niin turmeltuneita. Emme halua pahan taipuvan hyvään, vaan hyvän on taivuttava pahaan.

Kuitenkin:

”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, ja antaa meille kaikki synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh. 1:9).

Synnin tunnustaminen on olennainen osa syntien anteeksisaamista. Tunnustaminen ei kuitenkaan edellytä kaikkien tekosyntien muistamista. Kun apostoli Johannes kirjoittaa synnin tunnustamisesta, hän käyttää alkukielessä sanaa homologeoo. Sanatarkasti se tarkoittaa saman (homoios) sanomista (logos).  Ei ole kysymys muistamisesta vaan siitä, että suostumme näkemään ongelmamme samalla tavalla, kuin Jumala. Olemaan samaa mieltä hänen kanssaan omista synneistämme.

Ihminen, joka ei ole Jumalan kanssa samaa mieltä synneistään, ei voi kokea Jumalalta tulevaa anteeksiantamusta. Hänellähän ei mielestään ole mitään, mitä saada anteeksi. Hänellä ei ole tarvetta siis tunnustaa mitään. Hän kokee armon nöyryyttämisenä.

Ihmisen on löydettävä tiensä paikalle, jossa hän on samaa mieltä Jumalan kanssa omista synneistään. Siten avautuu tie anteeksisaamiseen ja vapauteen. Juuri tämä läksy onkin niin vaikea: Olla samaa mieltä Jumalan kanssa.

Oma väärä käytöksensä on niin helppo selitellä parhain päin. Murheellisinta on, että mitä pidemmälle ihminen selittelee syntejään, sitä vaikeampi hänen on ymmärtää Jeesuksen ristintyötä.

Miksi Jumalan Pojan piti kuolla niin hirvittävällä tavalla?

Eikö Jumala tiedä, että enhän minä niin paha ihminen ole?

Tai: Kyllä Jumala ymmärtää, että me kaikki olemme erehtyväisiä.

Ristin valossa näyttäisi olevan päinvastoin:

Jumala ei ymmärrä syntejä. Hän sovittaa ne. Syntejä ei pyyhitä pois selittelemällä. Ne pyyhitään pois, kun ne tunnustetaan ja saadaan anteeksi.

Kieltäytyessämme tunnustamasta syntiämme, että minä itse olen syyllinen omiin pahoihin tekoihini, ihminen luulee voivansa vapauttaa itse itsensä. Näin hän kuitenkin torjuu samalla sen Ainoan, joka voi hänen sielunsa parantaa ja vapauttaa synnin sekä pahuuden orjuudesta.

Selittelemisen tarve voi johtua myös pelosta, jonka taustalla vaikuttaa väärä jumalakuva. Pelkäämme myöntää olevamme syntisiä, koska emme ole varmoja Jumalan rakkaudesta. Pelkäämme Jumalan hylkäävän meidät, jos myönnämme syntimme.

Jotenkin luulemme yhä, että Jumalalle kelpaavat vain hyvät ihmiset. Niinpä kieltäydymme tunnustamasta syntejämme, koska pelkäämme menettävämme Jumalan rakkauden. Esitämme hyvää ja kätkemme pahaa.

Eikö Jumalan rakkaus kestäkään syntejämme? Näinhän me käyttäydymme toinen toistemmekin kanssa. Peittelemme, koska pelkäämme, että jos toinen tietäisi meistä sen, minkä itse tiedämme, hän ei sietäisi meitä lähelleen. Näin voi joskus olla ihmisten kesken.

Mutta Jumalan rakkaus on toista maata. Syntiemme selittely paljastaa, ettemme vielä tunne Jumalan rakkauden syvyyttä. Luulemmeko todella, että jos olemme Jumalan kanssa samaa mieltä synneistämme, Hän ei kestäisi sitä ”paljastusta”?

Jumala paljastaa meille syntimme vain saadakseen armahtaa meidät!

Jeesuksen ristin työ on minulle jatkuvan sisäisen riemun aihe. Jeesus kuoli ihan oikeasti. Hän kuoli ihan oikeiden, todellisten syntien tähden. Hän sovitti kuolemallaan synnit, minunkin syntini, sinun syntisi, ihan oikeasti.

Hän nousi kuolleista ihan oikeasti.

Jumala on luvannut, että ne, jotka turvaavat Jeesukseen saavat siksi todelliset syntinsä ihan oikeasti anteeksi!

Se jumalattomuus, joka oli repinyt olemuksemme kahtia, on pois.

Jeesuksen veri eheyttää meidät. Jumala antaa anteeksi.

Synnin tunnustaminen raivaa esteet Jumalan sanoinkuvaamattoman hyvyyden ja laupeuden kokemisen tieltä.