Miten oppisimme olemaan emotionaalisesti läsnä, olemaan tukahduttamatta tunteitamme, luomaan läheisiä suhteita ja luopumaan vihasta. Jokainen sukupolvi tuo suhteeseen omat toimimattomuutensa, mutta myös mahdollisuuden anteeksiantoon.
Istuimme vierekkäin sängynlaidalla. Lempeä kämmensilitys havahdutti minut. ”Sinä olet lapsenlapseni, tyttärentyttäreni Minna”, mummini totesi. Hetkessä palasin huolettomaan lapsuuteen, paarmanlämpimiin kesiin. Samassa pieni nihkeä käsi toiselta puoleltani kosketti kämmenselkääni. Vakava katse porautui minuun: ”Sinä olet minun MUMMI!”
Oli kuin minut olisi tempaistu aikamatkalle: hetkessä rooli vaihtui tarvitsevasta tarpeiden täyttäjäksi, lapsesta mummoksi. Kohtaaminen herätti myös ristiriitaiset tunteet. Miten voin olla yhtä aikaa lapsi ja isovanhempi?
Etäiset tunnesuhteet ja tunteiden tukahduttaminen
Omassa sukupolvessani moni varttui turvatussa, mutta tunneköyhässä ilmapiirissä. Sellaiseksi äidiksi ja mummoksi miellän myös itseni: johdonmukaiseksi ja luotettavaksi, mutta emotionaalisesti vähemmän läsnä olevaksi. Vanhempana olen tehnyt parhaani, mutta tiedostan vajavuuteni. En aina osaa olla aidosti läsnä myöskään lapsenlapseni kanssa.
Moni terapia-asiakas kertoo, miten elämää on pitänyt suorittaa pienestä asti. Jo lapsena on haettu vanhempien huomiota ja rakkautta toimeliaisuudella. Valintoja on tehty vanhempien toiveiden mukaisesti, vaikka omat unelmat olisivat vieneet toisaalle. Lapsuus opetti haluamaan sitä, mitä vanhemmat pitivät tarpeellisena – ei sitä, mitä itse tarvitsi.
Monet ovat myös oppineet tukahduttamaan tunteensa. Tunteiden hallintaa on arvostettu, kun taas tunteenilmaisua, erityisesti negatiivisia tunteita, on paheksuttu. Tämä voi johtaa siihen, että ihminen vieraantuu omasta tunnemaailmastaan ja siirtää vaikeudet myös omaan vanhemmuuteensa tai isovanhemmuuteensa.
Suhteemme eivät säästy säröiltä
Vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen kuuluu rakkauden rinnalla turhautumista ja pettymyksiä, myös vihaa. Sen täytyy kehittyä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi alkuasetelmasta, jossa lapsi on riippuvainen hoivaajastaan. Lämpimän ja emotionaalisen suhteen muodostumiseen tarvitaan ymmärrystä ja toisen asemaan asettumista.
Lämpimän ja emotionaalisen suhteen muodostumiseen tarvitaan ymmärrystä ja toisen asemaan asettumista.
Riidoissa eläminen on emotionaalisesti, henkisesti ja jopa fyysisesti kuormittavaa. Silti sovinnontekeminen on usein vaikeaa. Aitoon anteeksipyyntöön sisältyy vilpitöntä pahoillaan oloa ja rakentavaa halua korjata välit ilman selittelyä, puolustelua tai vastahyökkäystä.
Anteeksiantajalta tarvitaan vastaantuloa ja kykyä antaa anteeksi. Kun asia on selvitetty, pyydetty ja annettu anteeksi, tapahtumiin ei enää palata. Jos loukattu ei ole vielä valmis antamaan anteeksi, on reilua, että hän sanoo siitä asiallisesti ja kertoo, miten he voivat asiassa edetä.
Sovintoon suostuminen on valinta
Usein vihasta luopuminen ja irti päästäminen antaa mahdollisuuden anteeksiantoon. Sekä anteeksipyyntö että anteeksianto ovat tietoisia valintoja. Niihin suostumista voi vaalia ja pitää elävänä itsessään. Kun ilmassa on pienikin signaali halusta selvittää asioita, kannattaa tulla vastaan.
Kun ilmassa on pienikin signaali halusta selvittää asioita, kannattaa tulla vastaan.
Oma mummini pehmeni loppuvuosinaan. Muistisairaus toi pintaan tunteita, jotka olivat aiemmin olleet piilossa. Ehkei ole liian myöhäistä minullekaan oppia tunteellista läsnäoloa lapsenlapseni kanssa. Jokainen sukupolvi tuo suhteeseen omat toimimattomuutensa, mutta myös mahdollisuutensa oppia ja kasvaa.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2025.
