Kapinallinen nuori mies on löytynyt. Hän ei heitä katukiveä eikä vaadi oikeutta tehdä mitä huvittaa. Hän menee raamattupiiriin. Siinäpä vanhalle kapinalliselle sulattelemista.
Ylen televisiouutiset kertoi tällä viikolla nuorten aikuisten, etenkin parikymppisten miesten, kiinnostuksesta kristinuskoon. Helsingin yliopiston tutkija Pietari Hannikainen sanoi jutussa ääneen asian, jonka ymmärtämiseen moni meistä vanhemmista tarvitsee ilmeisesti vielä muutaman vuosikymmenen: kristinusko ei ole näiden nuorten Suomessa enää valtakulttuuria. Sitä vastaan ei tarvitse kapinoida. Sen puoleen voi kääntyä juuri kapinoidakseen.
Meille vanhemmille on jäänyt päälle toinen levy. Keväällä kaivamme esiin Suvivirren, emme välttämättä laulaaksemme vaan selvittääksemme jälleen kerran, saako sitä laulaa. Adventin lähestyessä huolestumme, ettei kai vain jouluevankeliumia lueta koulussa kaikille oppilaille. Syksymmällä voidaan sitten pelätä Händelin Messias-oratoriota niin paljon, että koululaiskonsertti perutaan ihan vain varmuuden vuoksi.
Onhan se hurjaa. Lapsi saattaisi kuulla barokkimusiikkia ja selvitä siitä ilman maailmankuvansa romahtamista.
Kristinuskon vastustaminen on monelle boomerille nuoruuden kapinaa, josta ei ole osattu jäädä eläkkeelle. Vastassa nähdään yhä kaikkivoipa kirkko, vaikka nuoren aikuisen arkea ohjaa huomattavasti useammin puhelimen algoritmi kuin kirkkoherran saarna. Vanha kapinallinen ravistelee porttia, josta nuoret ovat jo kävelleet sisään. Ihan omasta tahdostaan.
Kristinuskon vastustaminen on monelle boomerille nuoruuden kapinaa, josta ei ole osattu jäädä eläkkeelle.
Nuorille on koko elämä vakuutettu, kuinka tärkeää on toteuttaa itseään, valita itsensä ja kuunnella itseään. Vielä yksi maksullinen kurssi, ja lopulta löydät itsesi. Siinä vaiheessa saattaa jo toivoa löytävänsä jonkun muunkin.
Minulla on oikeus. Minulla on valta. Minä päätän. Selvä. Mutta kuka tulee käymään, kun en enää jaksa olla oman elämäni toimitusjohtaja?
Ylen jutun nuori mies puhui vastuusta, perheen perustamisesta ja ympäröivästä yhteisöstä. Sellainen kuulostaa melkein sopimattomalta aikana, jolloin sitoutumisestakin pitäisi mielellään päästä eroon kuukauden irtisanomisajalla. Itse iloitsen siitä, että nuori mies uskaltaa kysyä, mitä hän voisi antaa, kenestä pitää huolta ja kenen rinnalla pysyä silloinkin, kun ei huvita.
Kristillisen kapinan ensimmäinen vaatimus kohdistuu omaan peilikuvaan. Lähimmäisen rakastaminen voi tarkoittaa valvottua yötä lapsen kanssa tai puhelua sille yksinäiselle, jonka kuulumisia kukaan muukaan ei jaksa kysyä. Barrikadilta voi sentään lähteä kotiin. Läheisen rinnalla pitäisi pysyä huomennakin.
Toki tästä saa myös vaaliteeman. Ylen jutussakin nuorten kiinnostus kristinuskoon kytkettiin puoluepolitiikkaan ja tuleviin vaaleihin. Jeesuksen seuraamisen mittariksi puolueen jäsenkortti on kuitenkin kovin kehno. Samoin usko kutistuu pahasti, jos siitä tehdään vain uusi keino julistaa omaa erinomaisuutta ja muiden kelvottomuutta. Kristinuskon ytimessä joutuu tunnustamaan tarvitsevansa itsekin armoa. Siinä oman kaikkivaltiuden haave saa kyytiä.
Nuori mies menee siis raamattupiiriin. Ehkä hän on kyllästynyt maailmaan, jossa kaikki pyörii minän ympärillä. Me vanhat voimme sillä aikaa jatkaa kapinaamme vanhaa virttä vastaan.
Nuoret ovat ehtineet jo seuraavaan säkeistöön.
Kirjoittaja on Radio Dein päätoimittaja, jonka radiokolumneja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 13.40. Kai Kortelaisen oma blogi on kuunneltavissa Dei Plussassa.
