Rukoileva isoäiti ja kulttuuria harrastaneet isovanhemmat ovat jättäneet mittaamattoman arvokkaan perinnön, jota saa välittää edelleen omille lapsenlapsilleen, kirjoittaa Aira Kuvaja kolumnissaan.
Perinnöstä puhuttaessa tarkoitetaan usein rahaa tai omaisuutta, mutta arvokkaampaa on aineeton perintö.
Olen vanhemmilleni kiitollinen, että saimme siskon kanssa tavallisen ja turvallisen lapsuuden. Sellaisen, josta tulee ihmisiä. Kaikilla näin ei ole, ja se on hyvä muistaa, kun arvostelemme ja arvotamme muita – vaikkapa riippuvuuksiin sortuneita.
Vanhemman sukupolven rakkaus oli jotain, jota elin ja hengitin.
Lapsuuden kesät vietimme maalla mummolassa. Vanhemman sukupolven rakkaus oli jotain, jota elin ja hengitin. Se oli itsestäänselvyys, josta ei tarvinnut puhua. Vaistomaisesti tiesin, että he olivat aina puolellani, että olin heille ainutlaatuinen, ihme.
Oma kotini oli uskonnoton, mutta isoäiti oli kristitty. Kun hän vieraili meillä, minä olin perheestä se, joka lähti hänen kanssaan kirkkoon. Menin mielelläni, olinhan utelias ja kiinnostunut kaikesta. Uskon, että isoäiti rukoili meidän lastenlasten puolesta.
Isän äiti oli kaupunkilaismummi, joka teki työuransa yhteiskoulun saksan, ruotsin ja ranskan lehtorina. Oli ihanaa vierailla hänen luonaan kulttuurikodissa, jossa oli aina tyylikästä ja siistiä, kahvipöytä kauniisti katettu. Minulla on edelleen kirjahyllyssä mummilta saamiani runokirjoja – Aino Kallasta, Eeva-Liisa Manneria, Mirkka Rekolaa, Pentti Saarikoskea. Rakkauden lukemiseen ja kirjallisuuteen olen saanut sekä isän että äidin puolelta.
Nämä aikaa kuolleet sukulaiset tulevat joskus vierailemaan uniini, ja rakkaus on kantanut minua koko elämän. Voin välittää sen edelleen omille lapsenlapsilleni. Olemme elämän virrassa, ja ajallaan viestikapula siirtyy. On merkitystä, mitä siirrämme, millaisen henkisen perinnön jätämme. Rukous ja rakkaus kantavat yli ajan rajojen.
Kirjoitus on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä elokussa 2026.
