Norjalainen apulaisprofessori Rolf Kjøde tarkastelee esseessään eri länsimaissa havaittavaa hengellistä käännettä, sen vaikutteita ja mahdollisia selityksiä.
Tämän artikkelin otsikossa on sana ”nykyinen”. Mielestäni meidän on kuitenkin kuljettava kauemmas menneisyyteen ymmärtääksemme nykyisiä kehityskulkuja. Siksi ensiksi tarkastelenkin muutamien viime vuosikymmenten kehityskulkuja. 1960-luvulta alkaen sekularisaatioteoriat ovat hallinneet länsimaisia yhteiskuntiamme. Meidän ei tarvitse mennä niiden yksityiskohtiin. Sen sijaan meidän on pohdittava, miten syvästi sekularismi on vaikuttanut kulttuureihimme. Näemmekö nykyisessä kulttuurikehityksessä jotakin, mikä tarkoittaisi radikaalia arvomaailman suunnanmuutosta tästä poispäin? En ole vakuuttunut, että näin olisi laajassa mittakaavassa, vaikka iloiten näemmekin nuoremman sukupolven yhä useammin kyseenalaistavan sekularismin tarjoamia vastauksia.
Tunnettu sosiologi Peter Berger voi havainnollistaa viime vuosikymmenten kulttuurianalyysin muutoksia. Hän oli 1960-luvulla yksi merkittävimmistä sekularisaation vaikutuksia analysoivista ajattelijoista, mutta hän epäili, voisivatko kirkot tai muut uskonnolliset yhteisöt säilyä jäsenilleen uskottavina rakenteina ilman, että nekin omaksuvat sekulaarin ajatusmaailman. Hän uskoi sekularismin voittokulkuun nykykulttuurissa. Modernismi, pluralismi ja rationalismi johtaisivat uskonnon kuolemaan. Viime vuosisadan loppua kohti hän kuitenkin mukautti näkemyksiään havaittuaan maailman desekularisaation uskonnon palattua maailmanpolitiikkaan. Se, miten itse hahmotan Bergerin kirjoituksia vuoden 1999 jälkeen, kyse on yhdestä trendistä muiden joukossa, ja jostakin, minkä hän hahmotti tuolloin selvemmin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.
Tällä vuosisadalla Berger kirjoitti yhdessä Harvardin professorin Samuel Huntingtonin kanssa huomattavasti monimuotoisemmasta globaalista järjestyksestä. Huntingtonin vuonna 1996 esittämät teoriat eri kulttuuripiirien mahdollisesta törmäyksestä, joka johtuu niiden erilaisista maailmankatsomuksista, saivat aikaan kiivasta väittelyä, mutta jälkikäteen on vaikea pitää hänen analyysiään ainakaan täysin epäonnistuneena. Sittemmin olemme nähneet postkolonialististen ajattelun kasvavaa painotusta, mikä tuo voimakasta kritiikkiä länsimaailmaa, sen sekularismia ja siihen liittyvää kristikuntaa kohtaan.
On kirjoitettu paljon siitä, miten syyskuun 11. päivän 2001 terrori-iskut Manhattanin kaksoistorneihin eivät olleet vain katastrofaalinen tapaus, mutta myös muistutti siitä, että uskonto on yhä todellinen voima maailmassa. Varsin sekulaariin Frankfurtin koulukuntaan lukeutuva saksalainen filosofi ja sosiologi Jürgen Habermas jollakin tavoin muokkasi ajatteluaan osittain omia näkemyksiään syyskuun 11. päivän iskujen herättämänä, osin myös aikalaisensa Peter Bergerin vaikutuksesta. Vuonna 2005 Bergenissä pitämässään Holberg-luennossa hän ei vain viitannut islamismin nousuun ja muslimien kansainvälisesti kasvaneeseen itsearvostukseen. Hän huomioi myös helluntailaisuuden ja evankelikalismin kasvun, joita hän kutsui ”uskonnollisiksi herätyksiksi”, ja ilmaisi yllätyksensä siitä, että uskonnon elpyminen tapahtui läntisen yhteiskunnan sydämessä. Vaikka hän suhtautui kriittisesti siihen, mikä uskonnon rooli voi olla julkisessa keskustelussa — mikä on Habermasin ajattelun ydintä — hän näki tarpeen rakentaa molemminpuolista yhteyttä uskonnollis-sekulaarissa jaossa.
World Christian Encyclopedian tilastojen mukaan ateistien, agnostikkojen ja uskonnollisesti sitoutumattomien suhteellinen osuus maailmassa tulee todennäköisesti maailmanlaajuisesti vähenemään tulevina vuosikymmeninä samalla, kun uskonnollisten ihmisten määrä kasvaa. Maailma ei näyttänyt tältä 1960-luvun kulttuurieliitin silmissä. Pew Research Centerin mukaan uskonnollisesti sitoutumattomien määrä tulee kuitenkin kasvamaan länsimaissa. Nämä ihmiset eivät tuo lapsiaan kansankirkkojen kastettaviksi ja näin vähentävät tasaisesti näiden kirkkojen jäsenpohjaa.
Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeisinä vuosina uskonto palasi länsimaiseen keskusteluun. Uusateistit Richard Dawkinsin,Daniel Dennettin, Christopher Hitchensin ja Sam Harrisin johdolla näyttivät muutaman vuoden ajan hallitsevan julkista keskustelua voimakkaalla uskontokritiikillään tiedeuskon eli skientismin näkökulmasta.
John Micklethwait ja Adrian Wooldridge edustivat toisenlaista kantaa, kun he 2009 väittivät, että ”Jumala on palannut” julkiselle areenalle ja politiikkaan ja uskonnon kykyyn sopeutua muuttuviin kulttuureihin. He kiinnittivät erityishuomiota kristillisen kirkon valtavaan kasvuun yhteiskunnissa, joissa valtio ei tue sitä, ja jossa se on siis riippuvainen omasta vetovoimastaan omia tavoitteitaan toteuttaakseen.
Uushengellisyydellä näyttää siis olevan enemmän yhteistä psykologian kuin teologian kanssa.
Filosofi Charles Taylor kirjoitti suurteoksensa A Secular Age vuonna 2007. Siinä hän analysoi hyvin perusteellisesti länsimaista kulttuuria. Liki 900-sivuista teosta on mahdoton tiivistää tässä artikkelissa yhteen lauseeseen, mutta kirja kannattaa silti lukea, sillä se auttaa ymmärtämään, miten syvästi sekulaarit ajattelumallit ohjaavat meitä ja yhteiskuntiamme. Muutamia hänen ajatuksiaan on kuitenkin nostettava esiin, sillä niillä on yhä merkitystä keskustelussa. Taylor väittää, ettei sekularisaatio tarkoita vain sitä, että puhe Jumalasta katoaa julkisesta tilasta ja että uskonnollinen usko ja käytännöt menettävät merkitystään tavallisten ihmisten elämässä. Nyt näemme sekularisaation, jossa uskonnollisetkin ihmiset ovat sekularisoituneet ajatuksiltaan ja käytänteiltään. Taylor pitää tätä dramaattisena.
Taylorin mukaan nykyistä sekularisaation vaihetta leimaa syvästi vaatimus aitoudesta ja ekspressiivisestä individualismista, jota hän kutsuu myös ”valtavaksi subjektiiviseksi käänteeksi”. Taylor on epävarma hengellisyyden tulevaisuudesta, mutta on vakuuttunut siitä, että organisoitu uskonto ja oikeaoppisuus kohtaavat haasteita. Yhä useammat kääntyvät uushengellisten käytäntöjen puoleen, jotka ovat osin jännitteessä kylmän materialismin kanssa. Nykyhengellisyys palvelee kuitenkin ennen kaikkea myöhäismodernin autenttisen yksilön identiteettiprojektia. Ei ole muita velvollisuuksia kuin velvollisuudet itseään kohtaan. Siksi sekulaarin maailman hengellisyydellä on vähemmän yhteistä uskonnon kanssa uskomuksina ja käytänteinä, jotka sitovat yhteen ihmisiä (ja Jumalaa). Nykyhengellisyys on irrottanut kaikki yhteydet objektiivisiin hengellisiin totuuksiin. Uushengellisyydellä näyttää siis olevan enemmän yhteistä psykologian kuin teologian kanssa. Se on hengellisyyttä sekulaarien maailmankatsomusten kanssa yhteensopivin ehdoin.
Miten kirkolliset tilastot ovat kehittyneet?
Meidän on tarkasteltava hieman kirkkoa ja Pohjoismaissa etenkin kansankirkkoja. Se, miten ne ovat vastanneet yhteiskunnalliseen kehitykseen, on liian laaja seikka käsiteltäväksi tässä yhteydessä. Haluaisin sen sijaan tarkastella tilastojen yleiskuvaa. Pari vuotta sitten käynnistimme kollegani kanssa tutkimusprojektin, miten Skandinavian teologiset oppilaitokset valmistavat opiskelijoitaan työskentelemään sekularisoituneessa kontekstissa. Syystä jouduimme kuitenkin keskeyttämään hankkeen, mutta keräämämme tilastot ovat silti aiheemme kannalta merkityksellisiä.
Laadimme tilastot Tanskan, Norjan ja Ruotsin kansankirkoista vuosilta 1970, 2013, 2018 ja 2023 ja täydensimme niitä maissa tehdyillä uskomuksia ja maailmankatsomuksia käsittelevillä kyselytutkimuksilla. Kehityssuunta oli kaikissa kolmessa maassa samankaltainen.
Kasteiden, konfirmaatioiden ja kirkkohäiden määrä väheni koko tarkastelujaksolla dramaattisesti ja vähän hitaammin väheni myös hautajaisten määrä. Myös jumalanpalvelusosallistujien määrä laski koko ajanjaksolla. Ainoa kasvua osoittava tilasto oli ehtoolliselle osallistuneiden määrä, mikä luultavasti selittyy sillä, että ehtoollista vietto on tavallisten jumalanpalvelusten yhteydessä aiempaa säännöllisempää, mihin liittyy myös muuttunut käytäntö lasten ehtoolliselle osallistumisen suhteen sekä ainakin Norjassa ehtoollisen siirtyminen alttarikaiteelta liikkuvaan seisten nautittavaan ehtoolliseen ja intintioon.
Tarkastellessamme Norjassa joka toinen vuosi tehtäviä Norsk Monitor -kyselytutkimuksia, näemme saman jatkuvan laskun norjalaisten uskossa Jumalaan. Nykyään Jumalaan uskovien osuus on laskenut 25–30 % väestöstä täsmentämättä, mihin ”Jumalaan” vastaajat uskovat, eikä siinä myöskään kysytä mitään uskosta Jeesukseen.
Kirkko mainostaa elokuvateattereissa houkutellakseen vanhempia tuomaan lapsensa kasteelle.
Tilastot ovat selviä, tai ainakin ovat olleet tähän vuoteen asti ja ovat yhä useimpien sukupolvien kohdalla. Lapselleen kasteetta pyytävien vanhempien määrä on laskenut niin alas, että kansankirkko on kehittänyt strategioita, kuten drop-in-kasteita ilman mitään velvoitteita, kastekeskusteluja tai opetusta. Kirkko mainostaa elokuvateattereissa houkutellakseen vanhempia tuomaan lapsensa kasteelle. Tilanne on epätoivoinen.
Kun kansankirkkojen jäsenmäärä ja toiminnan kannatus vähenevät sekä absoluuttisesti että suhteessa, toiset kirkot kasvavat yhteiskunnissamme. Näin etenkin roomalaiskatolinen kirkko, ortodoksikirkot ja maahanmuuttajakirkot, joiden kasvu johtuu pääosin maahanmuutosta. Emme näe kääntymistä kirkosta — tai uskonnosta — toiseen laajassa mitassa. Perinteiset vapaakirkot ovat yleisesti menettäneet jäseniä. Edes helluntailaiset eivät ole — paljon globaalista kehityksestä poiketen — kasvaneet Pohjois-Euroopassa merkittävästi. Euroopassa yleensä huomattavaa kääntymisten kasvua näyttää olevan romanien joukossa sekä yhdessä erityisessä maahanmuuttajaryhmässä, iranilaisissa.
Nämä luvut eivät kuitenkaan osoita erästä hyvin tuoretta kehityskulkua, jonka tulkintaan tutkijat tarvitsevat vielä aikaa. Norjassa 2021 jälkeen tehdyissä kahdessa tutkimuksessa Jumalaan uskovien osuuden lasku on tasoittunut ja jopa noussut 27 %:sta 29 %:iin. Jää nähtäväksi, onko tämä trendi. SOM-instituutin tutkimusten mukaan Jumalaan uskovien määrä laskee yhä hieman Ruotsissa, mutta 16–24-vuotiaissa uskovien osuus on kasvanut merkittävästi vuodesta 2020 ja on nykyisin koko väestön keskiarvon yläpuolella.
Norjassa yksi pitkään vakaampana pysynyt mittari on ollut kysymys siitä, pitävätkö ihmiset itseään ”tunnustavina kristittyinä” tai norjaksi personlig kristen. Viimeisin luku on 21 %, sama kuin 1985, välillä osuus on vaihdellut 18 %:sta 26 %:iin. Luvut viittaavat siihen, että yhteiskunta jakautuu kasvavassa määrin suhteessa kristinuskoon. Vähenevä ryhmä on kirkkomyönteinen mutta uskonnollisesti passiivinen väestönosa, mikä on suuri haaste kansankirkoille. Pitäisikö niiden samaistua uskovien ja kirkossa kävijöiden ydinjoukkoon vai pitäisikö niiden identifioitua pikemminkin siihen suureen joukkoon, joka on hylännyt kristinuskon sisällön, mutta eivät välttämättä kirkkoinstituutiota?
Yksi epävarmuustekijä esitetyissä luvuissa on se, miten luemme Covid-pandemiaa välittömästi seuranneiden vuosien tilastoja. Ilmiselvästi kaikki kirkollista toimintaa koskevat tilastot romahtivat 2020 ja 2021. Vuoden 2022 luvut taas osoittavat normaalisti odotettua korkeampaa aktiivisuutta. 2023 on luultavasti ensimmäinen vuosi, jota voidaan kutsua ”normaaliksi”.
Vaikka Norjan kahden viime vuoden lukujen tulkinta on epävarmaa, Suomessa juuri ennen joulua 2025 tehty kansainvälistä kiinnostusta herättänyt tutkimus voi antaa meille joitakin vihjeitä. Tutkimus käsittelee rippikouluikäisten uskoa. Nämä nuoret ovat siis jo päättäneet osallistua merkittävään kirkolliseen rituaaliin, ja he ovat n. 15-vuotiaita. Minulla ei ole muiden maiden vastaavia lukuja. Erityisen kiinnostavaa on kuitenkin Jumalaan uskomisen erittäin nopea kasvu koronapandemian jälkeen ja etenkin viimeisimmän kahden vuoden aikana, mikä voi auttaa tulkitsemaan myös Norjan lukuja. Kehitys koskee molempia sukupuolia, vaikka uskovien poikien osuus on selvästi suurempi kuin tyttöjen. Eläköitynyt tutkija Jouko Porkka, joka on tutkinut aihetta vuosikymmenet, toteaa, että ”muutos on niin voimakas, että se näkyy selvästi nuorten maailmassa”.
Merkkejä hengellisestä käänteestä
Mitä siis näemme näinä vuosina, ja miten meidän tulisi tulkita näkemäämme? Tarkastelemme herätyksen kysymystä teologisesta näkökulmasta, mutta meidän on samalla nähtävä nykykehityssuunnat laajemmassa yhteydessä. Niinpä meidän on kysyttävä isompi kysymys: millaisessa yhteiskunnassa nämä muutokset tapahtuvat? Onko nykytilanteessamme jotakin, mikä muutoksia ruokkii?
Yhteiskunnassa ja politiikassa
2020-luku on ollut monella tavalla poikkeuksellinen. Opiskelijamme elivät nuoruusvuosiaan sellaisten rajoitusten keskellä, joista oma sukupolveni ei olisi osannut edes uneksia. Miten vuonna 2020 alkanut pandemia vaikutti ajatustapaamme? En ole sosiologi enkä psykologi vastatakseni siihen, mutta ymmärrän näkemäni ja lukemani perusteella, että vuosi 2020 syvä ja määrittävä kokemus kokonaiselle sukupolvelle. Pandemia ei horjuttanut huoltamme vain omasta terveydestämme. Se loi epävarmuutta. Vuosikymmenten ajan liki kaikki YK:n kestävän kehityksen tavoitteet näyttivät menevän myönteiseen suuntaan. Se teki meistä optimisteja. Tiede eteni voittoisasti. Parissa viikossa vuonna 2020 monet käyrät alkoivat kääntyä alaspäin. Edistys ei enää näyttänyt hallitsevan ajattelua. Ihmiskunta kohtasi kriisin. Optimistinen länsimainen ja sekulaari humanismi näytti törmäävän rajaan.
Seuraavaksi sota tuli lähelle. Yhä kamppaillen vuoden 2015 siirtolaiskriisin jäljiltä Venäjän sota Ukrainassa sai aikaan uuden siirtolaiskriisin ja kansainvälisen politiikan radikaalin muutoksen. Aggressiivinen nationalismi uhkaa taas demokratiaa. Uusi kylmä sota on edessämme, eikä kyse ole vain suurvaltojen uudelleenvarustautumisesta. Euroopan maat yleensä ovat lisänneet puolustusmenojaan valtavasti vain parissa vuodessa. Kansallisvaltioiden ja halkeamisen kanssa kamppaileva EU huomaa yhtäkkiä olevansa tilanteessa, jossa sillä on vähän ystäviä ja vastassaan elpyviä aggressiivisia suurvaltoja ja kansakuntia, joilla on pyrkimys samaan. Monia globaaleja avainmaita johtavat itsevaltaiset johtajat tai presidentit, joilla on pyrkimyksiä samaan. Monin tavoin maailmanjärjestys on ainakin välitilassa, ellei suorastaan suuressa epäjärjestyksessä. Demokratia on suurimmassa kriisissään sukupolviin, eikä Atlantin takaa ole odotettavissa juuri apua, jos Yhdysvaltain presidentti pyrkii kaikin mahdollisin tavoin horjuttamaan liittovaltionsa demokraattisia instituutioita.
Aikamme epävarmuus näkyy myös länsimaisen kulttuurimme voimakkaana polarisaationa. Kyse ei ole vain kasvavasta ihailusta vahvaa miestä kohtaan, jolla on yksinkertaistettuja ratkaisuja. Meneillään on kaksisuuntainen radikalisoituminen, jota kutsumme usein kulttuurisodaksi. Kriittinen teoria ja sen perustavanlaatuinen normikritiikki on saavuttanut merkittävän aseman yliopistoissa, kulttuurilaitoksissa, mediassa, politiikassa ja valtiollisissa opetusohjelmissa ainakin Norjassa. Tunnistatte ilmiön varmasti Suomessakin. Vanhat normit kumotaan. Normikriitikoiden esittämät uudet normit ovat kiistattomina ja auktoritatiivisia etenkin kaikki ideologiset normit seksuaalisuuden ja sukupuolen suhteen. Biologisilla tosiasioilla, kuten sukusoluilla, sukuelimillä tai hormoneilla ei katsota olevan merkitystä identiteetin luomisessa. Olemme tulleet eräänlaiseen uusgnostilaisuuteen, joka perustavalla tavoin halveksii luomistyötä. Vanhat gnostilaiset etsivät yhteyttä materiaalisen maailman ulkopuoliseen ikuiseen, antimateriaaliseen todellisuuteen. Uusgnostilaiset taas ovat viehtyneet ajatukseen, että he voivat paeta ulkoisesta todellisuudesta olemalla yhtä jonkin oletetun syvällä jokaisen tunteissa olevan ainutlaatuisen identiteetin kanssa. Tämä merkitsee sen juutalais-kristillisen idean torjumista, joka muodosti yleismaailmallisten ihmisoikeuksien perustan: ihmiskunta on luotu Luojansa kuvaksi. Ei ole muuta syytä antaa väitettä, ihmisen synnynnäisestä arvosta vain siksi, että hän on ihminen. Tästä seuraa sekulaari paine ihmiselämän arvoa kohtaan äidinkohdussa ja kun elämä käy hauraaksi tai kuolemaa lähenevään vaiheeseen.
Keskustellessani amerikkalaisten kirkonjohtajien kanssa viime vuonna hämmästyin, miten he puhuivat mahdottomasta valinnasta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Sekä perinteiset republikaanit että demokraatit kirkollisissa johtotehtävissä kertoivat, että ensimmäistä kertaa he eivät äänestäneet. Kahden suuren puolueen polarisaatio, joita molempia johtavat radikaalia agendaa kannattavat henkilöt ja ryhmittymät, jätti monet kristityt mahdottoman valinnan eteen. Kyse on valinnasta kahden pahan välillä.
Vaikuttaako tämä Eurooppaan? Tietenkin. Norjalaismediassa analysoitiin hiljan presidentti Trumpin teknologiapolitiikkaa ja sitä, miten tekoälyn rajaton edistäminen ja tekno-oligarkkien liki rajaton valta heikentävät kykyämme erottaa fantasia todellisuudesta ja oikeat uutiset vääristä. Voimme haaveilla kansallisvaltion merkityksestä, ja itse puolustan tervettä sekä avointa isänmaallisuutta, mutta emme voi paeta tosiasiaa, että elämme globaalissa todellisuudessa, digitaaliset sukupolvet vielä muitakin enemmän. Muistakaamme se, kun myöhemmin tarkastelemme nuoren sukupolven hengellistä käännettä.
On varottava samaistamasta yleistä konservatiivista poliittista trendiä kristillisen uskon kehitykseen. Herätys ei ole poliittinen projekti tai ohjelma. Tiedämme, että politiikan suuntaukset muuttuvat aikanaan. Vaikka herätyksillä on usein suurta yhteiskunnallista vaikutusta, iäisen Jumalan sanansaattajien ei tule sitoutua mihinkään tiettyyn poliittiseen ideologiaan.
Kulttuurissa
Olemme jo käsitelleet kulttuurin muutoksia. Ennen kuin esittelen podcastin, joka on herättänyt kiinnostukseni ymmärtää nykytilannetta, haluan mainita erään aikamme hengellisyyden erityispiirteen. Vaikka tapaamme pitää kulttuuriamme rationaalisena tai jopa rationalistisena, olisi ehkä täsmällisempää kutsua sitä kokemuskeskeiseksi. Harvard ja Yale, Oxford ja Cambridge ovat tietysti tärkeitä tutkijayhteisölle, mutta uusimmat akatemian ajatukset tulevat meille usein viihteen, elokuvien, musiikin ja populaarikulttuurin kautta. Hollywoodin vaikutusta ei pidä koskaan aliarvioida. Nämä ovat kuitenkin vain välineitä. Kokemusten kaipuu on syvän inhimillistä. Kaikissa hengellisissä herätyksissä on kokemuksellinen piirre. Se ei ole aidon herätyksen ydin, mutta kokemus on väistämättä sen osa, koska herätys koskettaa ihmisiä.
Globaalisti kirkko kasvaa ensisijaisesti liikkeissä, jotka painottavat kokemusta.
Siksi nähdään sekulareja skandinaaveja viettämässä hiljaisia hetkiä Euroopan katedraaleissa lomamatkoillaan. Se on arvokas kokemus. Ennen kuin torjumme tämän pakanallisuutena, meidän on ymmärrettävä se hengellinen kaipuu, joka näkyy myös uushenkisten käytäntöjen kuten joogan ja mindfulnessin ja suosiossa. Jotkut evankeliset opiskelijamme ovat vaikuttuneita astuessaan ensimmäistä kertaa ortodoksiliturgiaan väreineen, tuoksuineen, lauluineen ja ikoneineen. On muistettava, että vältämme puhumasta ”vain kokemuksesta”. Merkittävä osa myöhäismodernin ajan vastareaktiota modernismille kohdistuu sen mekaaniseen ja loogiseen kylmyyteen, ja toisinaan sama kritiikki kohdistuu myös luterilaisiin ja evankelisiin kirkkoihimme. Olen iloinen siitä apologeettisesta käänteestä, joka seurasi uusateistien uskoa vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, mutta apologia ei koskaan ole itse tarkoitus. Se jättää uskomme kapean, älyllisen lähestymisen varaan. Globaalisti kirkko kasvaa ensisijaisesti liikkeissä, jotka painottavat kokemusta. Hiljattaisessa Isossa-Britanniassa tehdyssä, aikuisena uskoon tulleita tarkastelleessa tutkimuksessa, ”Finding Jesus”, valtaosa kertoi, että tärkein syy alkaa etsiä Jumalaa oli elämän syvä tyytymättömyyden kokemus. Tästä johtuen neljä kymmenestä vastasi, että tärkein syy alkaa uskonmatka Jeesuksen kanssa oli kokemus Jumalasta.
Näemme saman ilmiön myös Harry Potterin, Narnian ja Tarun sormusten herrasta kulttuurisessa ihailussa. Moderni maailma on menettänyt lumouksensa (engl. disenchanted), kuten Max Weber sanoi. Useimmat meistä eivät kuitenkaan tyydy tähän. C. S. Lewis opetti, että maailman myytit sisältävät palasia, jotka voivat johdattaa meidät tosi myytin äärelle. Myytit pyrkivät löytämään ja lukemaan todellisuuden syviä rakenteita. Siksi ne sisältävät sen perimmäisen totuuden osia, joita Lewis kutsuu ”tosi myytiksi”, jonka Raamattu meille kertoo: todellisuuden tositarinan, joka ilmestyy Jeesuksessa Kristuksessa.
Useimmat ihmiset tietävät, että todellisuus on lumottu (engl. enchanted). Ei siinä ole peikkoja, noitia tai fauneja, vaan siksi, että siinä on syvempiin totuuksiin viittaavia merkkejä. Lewis sanoi: ”Jos huomaat itsessäsi kaipuun, jota mikään tässä maailmassa ei voi tyydyttää, todennäköisin selitys on se, että sinut on tehty toista maailmaa varten.” Vaikka sekulaari immaneentti tieteisusko ja naturalismi ovat sukupolvia koettaneet väittää meille toisin, useimmat ihmiset aistivat, että on olemassa jotakin enemmän. Ihminen on luonnostaan transsendentti olento.
Tässä tulemme nykyisiä asioita koskevan oman ajatteluni kannalta tärkeään innoituksen lähteeseen. Kristitty kirjailija ja toimittaja Justin Brierley juonsi vuosia Premier Christian Radion podcastia Unbelievable? Se alkoi, kun uusateismi oli huipussaan, ja Brierly toi kristittyjä ja ei-kristittyjä keskustelemaan ja väittelemään keskenään. Viime vuosina hän on juontanut podcastia Re-Enchanting, jossa uskoa ja hengellisyyttä tarkastellaan yhdessä kulttuurin ja yhteiskunnan merkittävien vaikuttajien kanssa. Tärkein asia koronan jälkeisenä aikana on ollut ”Jumala-uskon yllättävä uudelleen syntymä” (engl. ”The Surprising Rebirth of Belief in God”), joka liittyy suoraan aiheeseemme. Sen pohjalta on syntynyt kaksi kirjaa. Niissä on Brierleyn haastatteluja sekä sekulaareilta että kristityiltä ajattelijoilta hengellisestä käänteestä, jonka hän näkee olevan käynnissä, ja kertoo eri ihmisten todistuksia, miten he ovat kääntyneet Jeesuksen puoleen niin sekulaarista kuin uushenkisestäkin taustasta.
Jotkut Brierlyn haastattelemista ihmisistä ovat olleet huomattavia myös laajemmassa kansainvälisessä keskustelussa. On mahdoton sivuuttaa psykologian professori Jordan Petersonia. Vaikka hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat viime vuosina kääntyneet kristityiksi, hänellä ei itsellään ole kristillistä uskoa. Hän kuitenkin lukee Raamattua julkisesti ja löytää sen henkilögalleriasta jungilaisia aiheita ja psykologisia arkkityyppejä. Peterson nousi kiistanalaiseksi hahmoksi, kun hän kieltäytyi hyväksymästä uutta sukupuoli-ideologiaa ja julisti, että sukupuolia on kaksi. Tämä oli sietämätöntä ”liberaalille” kanadalaiselle yhteiskunnalle ja hän joutui luopumaan professuuristaan. Peterson on kirjoittanut kirjoja siitä, miten voimme saada elämämme järjestykseen yksinkertaisten elämänohjeiden avulla. Sekä hänen klassinen näkemyksensä sukupuolesta että käytännön elämänohjeensa ovat nostaneet hänet tärkeään asemaan monien nuorten länsimaisten miesten keskuudessa, jotka täyttävät kongressitaloja ja auditorioita ympäri maailmaa kuullakseen professoria. Peterson ei kuitenkaan näytä tavoittavan evankeliumin sisältöä. Siksi hänen nuorille miehille antamaansa ohjausta ei tule pitää kristillisessä mielessä hengellisenä matkana. Hänen osuutensa on pikemminkin aluetta, jota otsikossamme kutsutaan ”yhteiskunnalliseksi reaktioksi.” Varsin monet miespuoliset opiskelijani viimeisen viiden vuoden aikana ihailevat Petersonin opetuksia.
Brierley on haastatellut ohjelmassaan myös laajalti luettua historioitsijaa Tom Hollandia. Holland edustaa sitä tutkijajoukkoa — johon myös Peterson kuuluu —, jotka ovat löytäneet uudelleen sekulaarin kulttuurimme syvät kristilliset juuret. Hän on siirtynyt ateismista kulttuurikristilliselle kannalle, joka mieltää itsensä kristillisenä agnostikkona ja hengellisenä etsijänä. On vaikea arvioida, miten suuri tällaisten kulttuurisesti vaikutusvaltaisten ihmisten ryhmä yhteiskunnissamme on. Jopa professori Richard Dawkins on viime vuosina kutsunut itseään ”kulttuurikristityksi” ymmärrettyään myös yliopistolaitoksen ja tieteen syvät kristilliset juuret. Tunnettu australialainen muusikko Nick Cave (samoin kuin ruotsalainen antropologi Mikael Kurkiala) on taas siirtänyt syrjään kysymyksen Jumalan olemassaolosta ja uskoo, että elämä on desakralisoitunut. Tästä huolimatta he korostavat, että tarvitsemme kristillistä elämän viitekehystä ja siksi molemmat harjoittavat kristillisiä tapoja, kuten Raamatun lukemista, rukousta ja kirkossakäyntiä. Arvelen, että voimme tunnistaa omissa ihmisiä, jotka ovat omissa maissamme osaltaan ottaneet Petersonin, Hollandin ja jopa Caven roolia julkisessa keskustelussa.
Brierley kertoo myös aidoista kääntymiskertomuksista. Yksi vaikuttavimmista on Ayaan Hirsi Ali. Somaliassa muslimiperheeseen syntynyt Hirsi Ali kasvoi Alankomaissa, hänestä tuli aktiivinen ateisti ja kiistelty poliitikko. Hän oli — ja on — profiloitunut islamin kriitikkona, mikä on johtanut tappouhkauksiin, ja hän oli Dawkinsin ja uusateismin aktiivinen puolustaja. Viime vuosina hän on asunut Yhdysvalloissa, työskennellyt tutkijana ja mennyt naimisiin Harvardin yliopiston historian profesorin Niall Fergusonin kanssa, joka taas Jordan Petersonin tavoin on arvostellut woke-ideologiaa ja cancel-kulttuuria yliopistoilla. Muutama vuosi sitten Hirsi Ali alkoi uskoa Jeesukseen, ja 2023 hänet, hänen miehensä ja heidän kaksi lastaan kastettiin. Hänen matkansa on ollut sekä Jeesuksen ja evankeliumin henkilökohtainen kohtaamista että kristillisen uskon älyllisen johdonmukaisuuden oivaltamista.
En näe läntisessä kulttuurielämässä suurta kristillistä käännettä. Päinvastoin pidän johtavia kulttuurilaitoksia yhä sekulaarin ajattelun linnakkeina, vaikka niissä onkin avoimuutta uushenkisyydelle. Silti viime vuosina näyttää, että kiinnostuksen ilmaiseminen kristinuskoa ja Jeesusta kohtaan on vähemmän epäilyttävää kulttuurisesti johtavissa piireissä. Se on toivon merkki.
Kirkossa
Näkyykö kirkoissamme mitään merkkejä hengellisestä käänteestä? Tähän kysymykseen näyttää olevan monia vastauksia. Amerikkalaisessa kulttuurissa on viime vuosina nähty niin sanotun evankelikaalisuuden kriisistä. Yhdysvalloissa evankelikaalisuus on yhtä paljon sosiologinen kuin kirkollinenkin käsite, joka liittyy perinteisesti valkoiseen keskiluokkaan, joka on perinteisesti käynyt kirkossa ja jonka juuret ovat 1700-luvulta lähtien erilaisissa merkittävinä vaikuttaneissa herätysliikkeissä. Amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen sisältyy myös huomattava siivu kansalaisuskontoa. Viimeisten parin sukupolvien aikana käsitteen poliittiset ulottuvuudet ovat korostuneet pro life eli aborttia vastustavan politiikan, perinteisten perhearvojen ja viime vuosina woke-ajattelun vastustuksen ja ilmastoskeptisyyden muodossa.
Lyhyesti sanottuna viimeisen sukupolven aikana monet evankelisista kirkoista lähtöisin olevat nuoret ovat jättäneet liikkeen taakseen ja heistä on tullut ”exvangelikaaleja” (engl. ”exvangelicals”) , mikä on seurausta niin sanotuista dekonstruktioprosesseista. Joillekin tämä merkitsee täyttä irtautumista kirkoista ja kristinuskosta. Toisille se tarkoittaa irtautumista amerikkalaisen evankelikaalisuuden siteistä, kun he jatkavat elämäänsä liberaalimmissa kirkoissa tai uusissa uskonyhteisöissä. Exvangelikaalien kaksi hyvin tavallista tavoitetta ovat: a) välttämättömyys irtautua heidän mielestään epäjohdonmukaisesta biblisismistä ja kritiikittömästä tiedevastaisuudesta sekä b) vahva reaktio kirkkojen konservatiivisia yhteiskunnallisia arvoja vastaan, etenkin LGBT+-kysymyksissä sekä vaikkapa ilmastonmuutoksessa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksissä.
En tiedä, miten paljon tämä ilmiö näkyy täällä. Vaikutelmani Norjasta on, että tällä hetkellä on varsin harvoja, jotka dekonstruoivat uskoaan, mikä johtaa tietoiseen irtautumiseen evankelisista yhteisöistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana meillä on kuitenkin käyty vilkasta julkista keskustelua siitä, miten uuskarismaattiset ja menestysteologiset kirkot ja liikkeet ovat aiemmin ohjanneet nuoriaan. On olemassa lukuisia kertomuksia epäviisaasta johtamisesta ja epäterveestä johtajuusteologiasta, joka on lähinnä painostanut nuoria eikä ole antanut heille vapautta kysyä kriittisiä kysymyksiä tai arvioida itse niitä ”suuria harppauksia”, joihin heitä kehotettiin Jeesuksen puolesta. Tämän tulisi olla muistutus meille kaikille, jotka rukoilemme Jumalan väliintuloa, herätystä ja lähetyskutsua. Herätys vaatii viisautta; ei niin, että meidän pitäisi tukahduttaa hengellistä liikettä, vaan vaeltaa voiman, rakkauden ja itsehillinnän Hengessä.
Eräs viimeaikainen ja yksi parhaista ja merkittävimmistä Pohjois-Euroopan kirkkoja käsittelevistä tutkimuksista on YouGovin ja Ison-Britannian Bible Societyn tutkimus ”The Quiet Revival” (“Hiljainen herätys”). Se on syvällinen kvantitatiivinen tutkimus, joka tuottaa sekä luotettavia tilastoja että näkemyksiä siitä, miten opetuslapseutta eletään todeksi. Isossa kuvassa säännöllinen kirkossakäynti Britannian koko väestöstä kasvoi 8 %:sta 12 %:iin vuosina 2018–2025. Kasvua oli yli 50 %. Vielä huomattavampaa on alle 24-vuotiaiden kehitys, joilla osallistuminen vuoden 2018 nousi 4 %:sta nykisiseen 16 %:iin. Nuorista miehistä 21 % käy kirkossa säännöllisesti, nuorista naisista 12 %. Niistä, jotka eivät käy kirkossa, 34 % sanoo tulevansa, jos heidät kutsutaan ja 56 % olisi iloisia, jos kristitty ystävä rukoilisi heidän puolestaan. On merkkejä avoimista ovista, jotka voivat johtaa vielä laajempaan hengelliseen heräämiseen. 18–54-vuotiaiden kirkossakävijöiden ikäryhmässä 32 % kuuluu etnisiin vähemmistöihin ja evankeliset siirtolaiskirkot ja roomalaiskatoliset ovat nopeimmin kasvavia ryhmiä. Perinteisen kansankirkon, Englannin anglikaanisen kirkon, osuus kirkossakävijöistä puolestaan pienenee tasaisesti.
Kun puhumme herätyksestä, odotamme uuden elämän syntyä. Miten tämä vaikuttaa käytännön elämään? Juuri ennen joulua Norjan mediassa keskusteltiin brittiläisen poliittisen ekstremistin Tommy Robinsonin väitetystä kääntymisestä hänen vapauduttuaan vankilasta. Oliko hänen kääntymisensä muuttanut hänen poliittisia näkemyksiään tai lisännyt hänen rakkauttaan muslimeja kohtaan? The Quiet Revival -tutkimuksessa opetuslapseuden merkitys on keskeinen teema. Tutkimuksen mukaan kasvava kirkossakävijöiden joukko on laajalti yhtä mieltä siitä, että heidän tulisi vaikuttaa maailmaan myönteisesti.
Norjan Pipliaseura käynnisti myös akateemisen tutkimuksen vuoden 2023 aineistosta. Kysymykset koskivat pääasiassa suhdetta Raamattuun, mihin emme nyt mene, mutta mukana oli myös kysymyksiä uskonnon merkityksestä elämässä ja tärkeitä havaintoja sukupolvien välisistä eroista. Alle 30-vuotiaista 27 % sanoi uskonnon olevan tärkeä osa heidän elämäänsä, kun taas 30–69-vuotiaista alle 15 % oli tätä mieltä. Alle 30-vuotiaat suhtautuvat elämässään uskontoon jopa myönteisemmin kuin yli 70-vuotiaiden sukupolvi. Sukupolvien väliset tendenssit näkyvät sekä Isossa-Britanniassa että Norjassa. Ne kuitenkin eroavat siinä, miten jumalanpalveluksen relevanssi nähdään. Vain 5 % norjalaisnuorista pitää kirkossakäyntiä tärkeänä oppiakseen tuntemaan Raamattua paremmin. Tutkija, apulaisprofessori Roald Zeiffert, päättelee, että kristillisestä uskosta kiinnostuneita nuoria on huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka hakeutuvat kirkon yhteyteen.
Mitä muita kehityssuuntia Norjassa voidaan havaita? Seuraavat havainnot lienevät pikemminkin anekdoottisia, mutta jaan muutamia havaintoja. Vuosina 2019 ja 2024 uskoaan aktiivisesti harjoittavista kristityistä opiskelijoista tehdyt tutkimukset osoittavat, että sellaisten opiskelijoiden määrä on lisääntynyt, jotka jakavat evankeliumia ystävilleen ja puhuvat uskostaan avoimemmin. Valtakunnalliset kristilliset nuorisofestivaalit keräävät nyt enemmän osallistujia kuin muutama vuosi sitten. Youth With A Mission (YWAM), toinen Norjan kahdesta suurimmasta lähetysjärjestöstä pitkäaikaisten lähetystyöntekijöiden määrällä mitaten, kertoo saaneensa kahden viime vuoden aikana enemmän kyselyjä nuorilta kristityiltä lähetyskutsumuksesta kuin edellisten 20 aikana yhteensä.
Valmistellessani tätä esitystä tutustuin myös suomalaisia miespuolisia kirkossakävijöitä käsitteleviin tutkimuksiin sekä Gallup Ecclesiastica -aineistoon vuosilta 2019–2024. Oletan, että tämä aineisto on teille tuttu. Suomen ulkopuolella olemme kuulleet paljon nuorten suomalaisten miesten kirkossakäynnin huomattavasta kasvusta. Siksi professori Kati Tervo-Niemelän tutkimusesittely norjalaisjulkaisussa oli mielestäni kiinnostava. Hän suhtautuu epäilevästi selityksiin, jotka tulkitsevat nuorten suomalaismiesten lisääntyneen kirkossakäynnin vain konservatiivisten arvojen ilmaisuksi. Pidän tätä tervetulleena näkökulmana. Hänen mukaansa nuorten miesten taustalla vaikuttaa paljon enemmän kuin vain Jordan Petersonin vaikutus. Syvähaastattelut osoittavat monenlaisia motiiveja: kriisin ja parantumisen kokemuksia, yhteisön ja turvan tarvetta, perinteiden ja vakauden etsimistä, vastakulttuurista identiteettiä, miespuolisia esikuvia, henkilökohtaista kasvua sekä digitaalisen näkyvyyttä.
Euroopan eri maista kerätyissä aineistoissa näkyy myös joitakin yhteisiä piirteitä. Ensimmäinen on globaalista etelästä tulevien maahanmuuttajakristittyjen vaikutus. Monet heistä tulevat kukoistavista kirkoista, joilla on suhteellisen tuore yhteys herätyksiin. On tärkeää, että maidemme kirkot löytävät yhteyden näihin kasvaviin seurakuntiin. Emme voi väittää, että maahanmuuttajakirkot tällä hetkellä läpäisisivät läntisiä yhteiskuntia voimakkaan evankelioivasti, mutta monet niistä edustavat taustaltaan herätyskokemuksia, johon meidän tulee olla kosketuksissa. Siksi on ratkaisevan tärkeää, nähdä paljon nykyistä lähempää yhteistyötä kansallisten kirkkojemme ja maahanmuuttajaseurakuntien välillä. Samalla laskemme perustaa uudistuneelle elämälle, kun vakiintuneet kirkkomme lakkaavat olemasta valkoisen kansallisen kirkkokulttuurin säilytysastioita ja muuttuvat kirkoiksi, joissa erilaisista taustoista tulevat uskovat todistavat palavasti yhdessä elävästä uskosta. Tämä on mahdollisesti polku kohti herätystä.
Onko tämä herätystä?
Näemmekö yhteiskunnissamme kristillisen herätyksen? Se riippuu osin siitä, miten herätykset ja hengelliset heräämiset määrittelemme. Havaitsemme huomattavasti nuorten miesten lähestyvän kirkkoa, mitä ei voida selittää vain katolisten, ortodoksisten tai kansainvälisten etnisten kirkkojen maahanmuutosta johtuvalla kasvulla.
Yksi vastaväite on, että ilmiö näyttää koskevan ennen kaikkea yhtä tiettyä ryhmää: 15–30-vuotiaita miehiä. Siksi nykykehityssuunnille täytyy olla muitakin selityksiä. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Nuorten parista alkava herätys ei ole uusi ilmiö. Useimmat herätykset ovat kohdanneet epäluuloa, epäilystä, vastustusta tai torjuntaa vakiintuneiden sukupolvien taholta. Viime vuosikymmenten ekumeenisessa keskustelussa on usein puhuttu, että kirkon uudistuminen tulee marginaaleista. Herätykset alkavat harvoin vallan keskuksista.
Sukupuolten välinen ero on monisyinen. Vaikka kirkossa käynti ja lähetystyö ovat useimmissa länsimaissa olleet jo sukupolvien ajan pitkälti naisten varassa, on vaikea sanoa, näkyykö nykyisissä kirkollisissa kehityskuluissa jokin erityinen hengellinen liike juuri naisten keskuudessa. Tilastot viittaavat siihen, että naiset osallistuvat miehiä enemmän uushenkisiin ajatuksiin ja harjoituksiin. Onko tälle nuorten naisten ja miesten erolle olemassa jokin yleinen syy? Useimmissa kulttuureissa äidit ja naiset ovat ylläpitäneet uskonnollisia perinteitä, mutta nyt näyttää siltä, että nuoret miehet ovat viehättyneet perinteistä enemmän kuin naispuoliset ikätoverinsa.
Myöskään se, että ilmiö liittyy muihin yhteiskunnallisiin vaikutteisiin ja trendeihin, ei ole argumentti herätystä vastaan. Korrelaatio ei ole sama asia kuin kausaliteetti, ja vaikka kausaliteetti olisikin olemassa, vaikutus voi mennä molempiin suuntiin. Herätykset ovat historiassa aiheuttaneet merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. On syytä huomata, että sekä koronapandemia nykyinen Euroopan sotatilanne ovat aiheuttaneet kriisin kulttuureissamme ja kokonaisen sukupolven mielissä. Tämä on voinut synnyttää vastareaktion, nostaa esiin eksistentiaalisia kysymyksiä ja siten muodostaa yhden mahdollisen taustan nuorten hengelliselle käänteelle. Mutta voimmeko siltikään puhua herätyksestä?
Keitä me toisaalta olemme määrittelemään Jumalan toimintatapoja? Ja keitä me olemme päättämään Jumalan seuraavan herätyksen muodoista? Henki puhaltaa, missä tahtoo. Sikäli kuin ihmiset kriiseissään kääntyvät Raamatun puoleen ja pyytävät Jumalan väliintuloa tai jopa pelastusta, tulemme jo herätyksen alueelle. Jotta herätys ja hengellinen herääminen syvenisivät, tarvitaan evankeliumin julistusta. Kun evankeliumi kääntää elämän ylösalaisin, sisältä ulospäin, herätys on saavuttanut meidät. Uskon ja toivon, että juuri tämän näemme nyt tapahtuvan nuoressa sukupolvessa. Mutta onko kirkko valmis päästämään sen ovistaan sisään?
*
Kirjoittaja on norjalaisen NLA University Collegen apulaisprofessori. Artikkeli perustuu Perusta-lehden Teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa 4.1.2026 pidettyyn esitelmään. Suomennos Jussi T. Seppälä.
Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 5/2026
