Kaisa Halmeen äidillä oli haave tulla lähetystyöntekijäksi, mutta vasta tytär toteutti sen. Vaikka Angolassa elettiin levottomia vuosia, pelko ei päässyt ihon alle. Rantatöyräälle perustetusta raamattukoulusta tuli Kaisan ja hänen miehensä Erkin elämäntyö.
Kaisa ja Erkki Halmeen kotona Vantaalla tarjoillaan raparperipiirakka ja iloitaan vieraasta kahvipöydässä.
– Olemme tottuneet jo lapsuudesta asti siihen, että ovet ovat aina auki, Kaisa Halme sanoo.
– Palattuamme Angolasta Suomeen kaikkein erikoisinta oli se, ettei kukaan tullut käymään. Olimme tottuneet kyläilijöihin. Mutta tajusin pian, että täällä pitää kutsua vieraita käymään. Se oli varmaan suurin ero Afrikan vuosiin.
Meillä on paljon kaimoja Angolassa, kun ystäväpiirissä on nimetty lapsia meidän mukaan.
Pariskunta teki 25 vuoden uran lähetystyöntekijöinä Angolassa. Afrikan vuodet näkyvät olohuoneessa valokuvina kirjahyllyssä ja seinillä. Kaisa esittelee ystäviään matkan varrelta.
– Meillä on paljon kaimoja Angolassa, kun ystäväpiirissä on nimetty lapsia meidän mukaan, Kaisa kertoo.
Erkki siirtyy toiseen huoneeseen soittamaan kaverille ja antaa Kaisan kertoa työvuosista.
Rakastuneet ylioppilaat
Kun Kaisa oli keskikoulun oppilas Nivalassa, hän kirjoitti Suomen Lähetysseuralle ja pyysi materiaalia esitelmää varten. Vastauskuoressa tuli – vähän tylsästi – vuosikirja sekä pieni kirja lähetystyöstä. Aihe oli silti kiinnostava ja jännittävä maaseudun tytölle, joka ei ollut käynyt vielä ulkomailla.
Herännäisyys kulki suvussa. Kaisan isoäidin isoisä oli pitänyt kotonaan seuroja jo 1880-luvulla. Kaisan äiti oli nuorena haaveillut lähetystyöstä ja opiskellusta sairaanhoitajaksi, mutta päätyi avioliiton myötä maatalon emännäksi.
Täti tilasi Kaisalle Nuorten Lähetyslehteä, jota hän luki innokkaasti.
– Lehteä oli niin mahtava lukea. Säilytin ne hyvin ja palasin tarinoihin uudelleen, Kaisa muistelee.
Lisäliekkiä haaveisiin lyötiin teinipäivillä, kun puhuja kehotti nuoria olemaan miettimättä liikaa ja lähtemään rohkeasti toteuttamaan tehtävää.
Meidät otettiin hyvin vastaan, koska meitä oli toivottu ja odotettu.
– ”Ala pakata reppua ja suuntaa kaikki siihen. Kun rukoilet sitä, Jumala panee varmasti esteen, jos se ei ole sinun tiesi”, siellä sanottiin. Sanat olivat niin selkeät, ettei niissä ollut mitään epäselvää minulle, Halme sanoo.
Kun Kaisa 1960-luvulla lähti Helsinkiin opiskelemaan teologiaa, hän asettui vuoden opintojen jälkeen Lähetystalon opiskelijakotiin opintosopimuksella. Opiskelija sai asua ja syödä ilmaiseksi, mutta jos ei lopulta lähtisikään lähetystyöhön, asuminen olisi maksettava jälkikäteen. Sopimukseen kuului tiukka ehto: kihlautuminen tai naimisiinmeno vaati lähetysjohdon hyväksynnän.
Elämäntoveri löytyi teologiharjoittelussa. Erkki Halme oli Kaisan tavoin teologian opiskelija, ja häneltä löytyi sama palo lähetystyöhön. Tätä tosin epäiltiin Lähetystalolla. Kun Kaisa ja Erkki menivät kihloihin, Lähetystalon emäntä lähetti Kaisan suoraan Lähetysopiston johtaja Matti Peltolan puheille.
– Peltola tiuskaisi minulle, että ”Mitä sinä olet tehnyt? Emmehän me tiedä, onko sinun kaveristasi lähtijäksi, Kaisa kertoo hymyillen.
Erkki kuitenkin läpäisi pian omat kokeensa, ja pari sai lopulta jopa asunnon Lähetysseuran kautta.
Mutkan kautta Angolaan
Opintojen jälkeen aviopari lähti valmistautumaan lähetystyöhön Englantiin. Määränpää ei ollut alkuun selvä: Angola oli ensin puheissa, mutta välillä pohdittiin Hongkongia, sillä Angola oli yhä Portugalin siirtomaa ja levottomassa tilassa. Sinne silti päädyttiin.
Ennen lopullista muuttoa Keski-Afrikkaan, pariskunta matkusti Portugaliin opiskelemaan Angolan siirtomaavallan hallintokieltä portugalia. Tammikuussa1973, nyt jo lapsiperheenä, perhe matkusti Angolaan ajatuksella, ettei paluuta Suomeen olisi lähiaikoina.
Toisen maailmansodan aikoihin Angolassa oli ollut suomalaisia lähetystyöntekijöitä, mutta Halmeet olivat ainoat maassa sinne tullessaan.
