Taru Loikas onnistui lopettamaan usean vuoden huumeiden käytön, kun hän oli 17-vuotias, mutta vasta Jeesuksen kohtaaminen toi rauhan ja täytti sisäisen tyhjyyden.
Mitä jos Taru Loikaksen, 41, vanhempien huumeidenkäyttö olisi havaittu jo naistenklinikalla, kun Taru syntyi ja vanhemmat olisivat päässeet kuntoutukseen tai Taru olisi otettu huostaan? Mitä jos Taru olisi päässyt urheilupainotteiselle yläasteelle, johon hän niin kovasti halusi?
Tarun tarina olisi toisenlainen, eikä hän ehkä olisi koskaan alkanut käyttää päihteitä.
– Mutta en olisi ehkä tullut silloin uskoon, enkä olisi hakeutunut terapiaan, Taru pohtii.
– Uskoontulo oli elämäni isoin käänne ja Jumalan rakkaus suurin muuttava voima. Johonkin asti pääsin omin voimin, mutta vasta Jumala vapautti raskaasta taakasta ja sisäinen tyhjyyteni täyttyi, Taru kertoo.
Mummin luona turvassa
Taru syntyi kahdelle parikymppiselle narkomaanille. Kukaan ei uskonut vauvan jäävän henkiin, kaikkein vähiten vanhemmat itse. Naistenklinikalla vanhempien huumeriippuvuutta ei havaittu tai jos huomattiinkin, siitä ei ole kirjauksia asiakirjoissa. Tarun ensimmäiset vuodet päihderiippuvaisten vanhempien hoidossa olivat yhtä turvatonta kaaosta. Kun mummista tuli Tarun sijaishuoltaja, elämä vakautui. Mummi piti huolta, oli säännölliset ruoka- ja nukkumisajat, oli asianmukaiset vaatteet. Mummi oli Tarun elämän turvasatama aina murrosikään asti.
– Meillä oli mummin kanssa ihan normaali perhe. Sain harrastaa ja mummi vaati koulumenestystä.
Tarun ja mummin kanssa asui myös Tarun äidin nuorempi sisko, Riina, joka oli Tarua kymmenen vuotta vanhempi. Riina oli Tarun elämässä tärkeä äitihahmo.
Vaikka elämässä oli paljon hyvää, Tarulla ei kuitenkaan ollut ketään aikuista, jonka kanssa olisi muodostunut turvallinen kiintymyssuhde. Mummi hoiti ja huolehti, mutta tunnesuhde häneen oli etäinen ja viileä, tärkeistä asioista ei puhuttu, ja lapsen tunnetarpeet jäivät täyttymättä.
Ajoittain äiti ja isä piipahtivat tyttärensä elämässä. Jossain vaiheessa vanhemmat erosivat toisistaan. Suhde äitiin oli ristiriitainen, sillä äiti oli arvaamaton ja rakasti huumeita enemmän kuin tytärtään. Häneen ei voinut luottaa, oli paljon petettyjä lupauksia.
Aineiden vanki
Tarulle syntyi pikkuveli, kun hän oli 16-vuotias. Hetkittäin näytti siltä, että äidin elämä tasaantuisi. Ulospäin äiti ja tämän uusi miesystävä vaikuttivat melko normaaleilta. Harjaantumaton silmä ei välttämättä havainnut aineiden käyttöä, jota Tarun mukaan jatkui aina äidin kuolemaan saakka.
– Äiti käytti päihteitä koko ajan, mutta onnistui peittämään sen. Pitkään aineita käyttänyt narkomaani voi näyttää normaalilta, kun on aineissa. Mutta aineiden käyttö tulee ilmi esimerkiksi siinä, että on valehtelua ja sovittuja tapaamisia perutaan tai ei ilmestytä paikalle.
Tarun äiti menehtyi muutama vuosi sitten Barcelonassa, missä hän oli asunut erässä hoitokodissa. Terapiassa Taru oli ymmärtänyt, että hänen oli vedettävä rajaa suhteessa äitiinsä suojatakseen itseään toistuvilta pettymyksiltä, eikä hän enää äidin elämän loppuvaiheissa ollut juurikaan tämän kanssa tekemisissä.
Mielenterveys- ja päihdeongelmaisen äidin kanssa keskusteleminen oli turhauttavaa. Kun äiti välillä yritti soittaa, Taru ei vastannut puhelimeen. Sitten hän kuuli äidin nuoruuden ystävältä, että äiti oli ollut varsin selväjärkinen, kun oli keskustellut ystävänsä kanssa.
– Yhtäkkiä havahduin, että nyt pitää saada yhteys äitiin. Hyvänen aika, mulla on vielä äiti, eikä hän olekaan niin pihalla kuin olin ajatellut. Kun yritin ottaa häneen yhteyttä, sain kuulla, että hän oli juuri kuollut, toteaa surullisena.
Tarun isä raitistui myöhemmin ja on jonkin verran tekemisissä tyttärensä kanssa.
Päihdekokeilut alkavat
Tarun ensimmäiset päihdekokeilut alkoivat jo ala-asteen lopussa. Alkuun touhu oli melko viatonta ja kotiintuloajat tiukkoja. Tarua suojasivat mieluisat ja sitoutumista vaativat harrastukset, kuten luistelu, jonka hän aloitti jo nelivuotiaana. Muodostelmaluistelusta tuli hänelle myöhemmin rakas harrastus, jossa hän myös menestyi, tosin huumeidenkäyttö toi muutaman vuoden katkon harrastukseen. Raitistumisen jälkeen Tarun luistelu-ura huipentui vuonna 2005 MM-hopeaan muodostelmajoukkue Rockettesin riveissä.
Epävarma olo sai juomaan.
Kun Taru oli kuudennella luokalla, hän pääsi mukaan itseään vanhempien luistelukavereiden porukoihin, missä poltettiin tupakkaa ja käytettiin alkoholia. Pikkuhiljaa alkoholia kului yhä enemmän. Tarun juominen oli heti humalahakuista.
– Epävarma olo sai juomaan. Vaikka mummi oli turvallinen, hän oli emotionaalisesti poissaoleva.
– Olin hakenut aikaisemmin urheilun kautta hyväksyntää, sitten aloin hakea sitä kovan tytön roolin kautta, Taru kertoo.
Päihdemaailman syövereihin
Yläkoulusta tuli eräänlainen käännekohta. Taru ei päässytkään toivomalleen Pohjois-Haagan urheilupainotteiselle yläasteelle, koska ei suostunut pääsykokeessa suorittamaan uintiosuutta, vaan joutui Munkkiniemen yläasteelle. Siellä elämä lähtee luisuun, kun alkoholin ohella mukaan tulee pilvenpoltto. Jossain vaiheessa koulunkäynnistä ei tule enää mitään, sillä Taru on pilvipöhnässä myös koulussa, jos ylipäätään tulee kouluun. Poissaoloja kertyy, todistus täyttyy nelosista ja tyttö jää luokalle. Mummi on neuvoton, ja turvautuu lastensuojelun apuun. Koulussa myös erityisopettaja huomaa Tarun tilanteen ja ohjaa hänet avun piiriin. Nuoren päihteiden käyttöön yritetään puuttua eri keinoin. On jaksoja päihdekuntoutuslaitoksissa, palavereita lastensuojelun kanssa, säännöllisiä huumeseuloja ja pohdintaa jatkotoimenpiteistä ja mahdollisesta sijoituspaikasta. Taru oppii selittämään asiat parhain päin lastensuojelun väelle. Hänestä kehittyy taitava valehtelija. Totuus on helppo kätkeä hyvän käytöksen ja hymyn taakse. Mummi on jo luovuttanut ja kiinni omissa huolissaan. Viranomaset pohtivat ajoittain, josko Taru pitäisi sijoittaa päihdekuntoutusjakson jälkeen äitinsä luokse, sillä he eivät tiedä äidin käyttävän aineita. Tarulle se sopii, koska silloin hän voisi vapaasti mennä ja tulla ja jatkaa aineiden käyttöä.
Pohjakosketus
Kerran äidin luona ollessaan Taru löytää ystävänsä kanssa äidin ja tämän miehen kätköistä pussin valkoista ainetta. Tutustuminen heroiiniin tuntuu taivaalliselta, mutta elimistö joutuu lujille. Onneksi heroiinikokeilut jäävät satunnaisiksi, sillä heroiinikoukusta voisi olla vaikeampaa selvitä raittiuteen.
Viranomaisille Taru esittää olevansa halukas päihteettömyyteen ja muutokseen, mutta totuus on toinen. Pimeyden kierre syvenee, kun ainevalikoimaan tulee suonensisäisesti pistettävä amfetamiini. Amfetamiini tarjoaa euforisen tunteen ja tuo uudenlaista itsevarmuutta. Samaan keho kuihtuu ja vainoharhaisuus lisääntyy. Välillä kukaan ei tiedä, missä Taru kulkee.
– Ensin sitä luulee olevansa kova muija, sitten huomaatkin olevasi kurja narkkari. Luulin, että mitä enemmän käytän ja hullumpia asioita teen, sitä enemmän minua arvostetaan.
– Sitten heräät siihen, että olet pohjalla. Oletkin aineita tarvitseva narkkariraukka, joka pakoilee ihmisiä ja poliiseja.
Kohti raittiutta
Taru oli 13-vuotias aloittaessaan säännöllisen päihteiden käytön.
– 17-vuotiaana olin raitis. Uskon, että se oli ihme, sillä samaan aikaan tapahtui monta asiaa, jotka vaikuttivat raitistumiseeni. Paljon oli myös varjelusta, kun olin huumemaailmassa.
Ensin sitä luulee olevansa kova muija, sitten huomaatkin olevasi kurja narkkari.
Päihdemaailman pimeä puoli ja traagiset tapahtumat olivat tulleet Tarulle tutuiksi. Se mitä hän oli nähnyt ja kokenut, alkoi olla liikaa mielenterveydelle. Samalla yhteys vakituiseen diileriin oli katkennut, eikä hän uskaltanut lähestyä toista. Myös välit päihteitä käyttävään poikaystävään olivat menneet poikki.
Kohti raitistumista Tarua veti myös hyvä sosiaalityöntekijä, joka näki tämän ja uskoi tähän. Taru halusi olla luottamuksen arvoinen. Sosiaalityöntekijä painosti takaisin koulunpenkille, suorittamaan peruskoulun loppuun.
– En koskaan tehnyt lopettamispäätöstä, mutta vähitellen ajauduin pois päihdemaailmasta. Yhtäkkiä huomasin, että hei, en ole vetänyt viikkoon.
Tarulla ei ollut voimakkaita vieroitusoireita huumeiden jättämisestä.
Sisäinen tyhjyys täyttyy
Lopetettuaan huumeiden käytön Taru alkoi uudestaan harrastaa muodostelmaluistelua. Vaikka elämässä ulkoisesti asiat olivat mallillaan, sisintä kalvoi tyhjyys ja merkityksettömyys. Raittius ei tuonut sielun rauhaa, vaan hauras minuus kamppaili ahdistuksen kanssa. Terapian kautta hän on oppinut löytämään omaa aitoa minuuttaan, mutta kaikkein ratkaisevin apu on tullut Jumalalta.
Ollessaan 25-vuotiaana sairaanhoitajakoulussa Taru tutustui Hannaan, josta tuli hänen hyvä ystävänsä. Hanna oli uskovainen ja alkuun Tarusta tuntui vähän nololta, kun tämä puhui vapautuneesti Jeesuksesta ja seurakunnasta.
– Hän ei kuitenkaan koskaan yrittänyt käännyttää minua.
Hanna kutsui Tarua mukaan eri tilaisuuksiin, seurakuntaan ja leireillekin. Tarusta tuntui, ettei Hanna tiennyt oikeasta elämästä mitään, vaan oli kasvanut pumpulissa. Mutta se, miten Hanna suhtautui toisiin ihmisiin ja ajatteli heistä hyvää, teki Taruun vaikutuksen. Kahden vuoden ajan Jumala kutsui Tarua askel askeleelta uskontielle.
– Lopulta tulin uskoon. Jumala täytti minut ylitsevuotavalla rakkaudella. Siihen loppui itsetuhoinen masennukseni, Taru kertoo.
Taru jatkoi opintojaan diakonissaksi. Tänään hän kokee olevansa kutsumustyössään vauvaperheiden ohjaajana Ensikodissa. Hän ei hätkähdä, jos apua hakeva perhe, ei jostain syystä ilmesty sovittuna aikana paikalle. Hän tietää, että päihderiippuvuus on vaikea sairaus. Toivoa silti on ja yksi avain muutokseen on toisen arvostava kohtaaminen. Se auttoi Taruakin. Hän muistaa matkan varrelta kaikki ne aikuiset, jotka näkivät hänet ja uskoivat häneen.
– Jumala ei ole turhaan sallinut asioiden tapahtua tai sitten hän on kääntänyt kaiken hyväksi. Menneisyyteni on työkalu, jota Jumala käyttää. Nyt voin tosi hyvin. Elän elämäni parasta aikaa.
*
Outi Lepistö on kirjoittanut Tarun selviytymistarinasta kirjan: Kaiken jälkeen elossa – Huumemaailmasta vapauteen (Tammi 2026).
