Mitä hyvää herätys ja herätysliikkeet ovat tuoneet Suomeen?

Herätyskristillisyys on ollut kolmensadan vuoden ajan suomalaiselle kristillisyydelle leimallinen ilmiö. Toisin kuin useimmissa Euroopan maissa, Suomessa herätysliikkeet ovat vaikuttaneet kirkon sisällä ja kirkkoon. Kirkkoa ja uskontoa laajemmin niiden jäljet näkyvät muussakin suomalaisuudessa. Kulttuuriamme, poliittisia suuntauksiamme ja perimmäistä kansanluonnettamme on vaikea ymmärtää, ellei ota huomioon kansanliikkeiden syvällä kulkevaa pohjavirtaa, toteaa suomalaisia herätysliikkeitä tutkinut TT Teemu Kakkuri.

Herätys ja herätysliikkeet ovat monin tavoin vaikuttaneet Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Luonnollisesti vuorovaikutus kirkon ja herätysliikkeiden välillä on ollut molemminpuolista. Siihen on sisältynyt arvioijasta riippuen sekä kielteisiä että myönteisiä puolia.

Kirkon ja herätysliikkeiden suhteisiin liittyvät kysymykset ovat harvoin mustavalkoisia, joihin voi vastata joko—tai. Pikemminkin vastaus on sekä—että. Tietty jännite herätysliikkeiden ja kirkon suhteeseen on kummankin olemuksesta johtuen sisäänrakennettu. Viime aikoina on kuitenkin julkisuudessa korostunut uutisointi ja keskustelu, jossa herätysliikkeet nähdään ongelmana. Esimerkkejä tästä ovat liikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt ja messut, pappisvihkimykset, viralliset kolehdit ja seurakuntien lähetysmäärärahat.

Vaikeuksia ja hankaluuksia ei pidä kieltää, mutta niiden ei pidä vääristää kuvaa herätysliikkeistä ja niiden merkityksestä. Liikkeillä on ollut ja on yhä paljon myönteistä annettavaa ja vaikutusta kirkkoon sekä suomalaiseen yhteiskuntaan. 

Esityksessäni herätys ja herätysliike tarkoittavat suomalaisessa kirkkohistoriassa vakiintuneita käsitteitä. Pietismin perustalta syntyneet monimuotoiset herätykset kanavoituivat vähitellen neljään pääuomaan ja johtivat ns. vanhojen herätysliikkeiden syntymiseen: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä herätystä alettiin taas kutsua viidenneksi herätysliikkeeksi. Siinäkin vaikuttaa pietismin perintö.

Pohdin etenkin sitä, mitä hyvää herätys ja herätysliikkeet ovat tuoneet Suomeen. Katsaus ei ole kaiken kattava ja siinä joutuu tekemään yleistyksiä, jotka ovat kritiikille alttiita. Samalla asialla voi myös usein olla sekä positiivisia että negatiivisia seurauksia. Tarkastelunäkökulmani on etsiä myönteisiä vaikutuksia.

Uskon ytimen ja henkilökohtaisuuden säilyttäminen

Kirkkomme herätysliikkeet pitävät yllä pietismin perintöä kukin omilla painotuksillaan. Näin liikkeet ovat muistuttaneet uskon ydinsisällöstä ja henkilökohtaisen uskonsuhteen merkityksestä. Pyrkimys on ollut sekä yksilön että kirkon hengellinen uudistus.

Yksinkertaistaen kyse on ollut hädästä niin omasta kuin muiden sieluista. Tunnettu on kuvaus kalantilaisen Liisa Eerikintyttären heräämisestä 1750-luvulta. Paimenessa ollessaan hän oli lukenut Arthur Dentin kirjaa Totisen Käändymisen Harjoitus. Sen vaikutuksesta hän joutui omantunnon tuskiin ja sielunhätään.

Kuvatessaan 1960-luvun nuorisoherätyksen alkuvaiheita Salli Hakala, Laura Mäkelä ja Johanna Sumiala-Seppänen toteavat: ”Herätyksen sukupolvi lähti liikkeelle julistamaan sanomaa, kun se koki, että Kristuksen ääni ja Raamatun sanoma eivät kuuluneet kirkossa eikä maailmassa niin kuin niiden olisi pitänyt kuulua.”

Luonnollisesti ajan kuluminen ja kontekstin muutos ovat vaikuttaneet liikkeiden painotuksiin ja opetuksen sisältöön sekä ilmaisun ja toimintatapoihin. Ehkä selkeimmin tämä näkyy herännäisyydessä, mutta toki kaikki herätysliikkeet ovat muuttuneet. Ne elävät aina jossakin ajassa ja ovat tiettyyn historialliseen aikaan sidottuja. Kunkin ajan hengellinen ja maallinen todellisuus kohtaa niin liikkeitä kuin niiden kannattajia.

Muutoksesta huolimatta herätysliikkeet ovat korostaneet henkilökohtaista kääntymistä ja uskoa. Kysymys pelastuksesta on liikkeille tärkeä. Jumala on lähestynyt ihmistä ja pelastanut hänet. Eroa on ollut siinä, miten pelastuksen todellisuus on kohdattu, omistettu ja otettu käyttöön.

Hengellisten liikkeiden piirissä löytyy erilaisia uskon ja elämän malleja. Vaikka herätysliikkeet ovat aikanaan syntyneet tuodakseen jonkin uuden vaihtoehdon kirkon elämään, kirkonsisäiset herätysliikkeet hahmottuvat nykyisin seurakunnissa lähinnä rinnakkaistoimijoina, joiden kanssa tehdään yhteistyötä. Ne tuovat rikkautta seurakunnan elämään. Näen liikkeet osana seurakuntaelämää eikä seurakunnan ulkopuolella olevana toimintana.

Henkilökohtaisen uskon lisäksi herätysliikkeissä painotetaan Raamatun merkitystä ja arvovaltaa. Luterilaisen käsityksen mukaan kirkon olemus, tehtävä ja hengellinen elämä nousevat Jumalan sanasta. Käytännön tasolla Raamatun korostaminen ilmenee raamattuopetuksen tärkeänä pitämisenä.

Kirkossa on tehtävä jatkuvasti työtä sen hyväksi, että Jumalan sana saa sille kuuluvan paikan ja arvon. Tätä herätysliikkeet ovat korostaneet. Tämä onkin tärkeää etenkin nykyään, kun Raamattuun Jumalan sanana ja kirkon perustana kohdistuu erittäin suurta kriittisyyttä.

Paimenkirjeessäni Rohkeasti luterilainen olen korostanut herätysliikkeistä kirjoittaessani: ”Liikkeet ja järjestöt korostavat perinteisiä uskonkysymyksiä ja Raamatun merkitystä. Ei näiden asioiden esillä pitäminen ole kirkossa ongelma, päinvastoin.”

Dosentti Esko M. Laine on korostanut herätysliikkeitä jatkumona. Hänen mukaansa vanhat herätysliikkeet merkitsivät jatkumoa sille luterilaisuudelle, joka oli alkanut muuttua viimeistään niiden organisoitumisen aikakaudella.

Juuri ne kantoivat vanhan luterilaisuuden keskeisen sisällön yli valistusteologian, vuoden 1701 virsikirjan uudistuksen 1886, sakramenttien ’raitistamisen’ ja ylipäätään lähes kaiken sen, mitä valistuksen, urbanisaation ja sekularisaation pelon vuoksi kirkossa 1800-luvun puolivälin jälkeen muutettiin.

Samoin voi ajatella tapahtuneen viime sotien jälkeisen aatteellisen ja henkisen murroksen keskellä. Silloin aiempien tapaan viides herätysliike järjestöineen kantoi uskon ydinsisältöä muutosvaiheen yli. Nykyajan hengellisessä sekamelskassa ja kirkon sisäisten ongelmien keskellä hengellisen jatkumon ylläpito ja uskon ytimen korostaminen on erityisen tärkeää. Onko tässä herätysliikkeiden keskeisin tehtävä nykyajassa?

Maallikkouden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen

Suomalaiset herätysliikkeet ovat lähtökohdiltaan kansanliikkeitä, joille on tyypillistä maallikkoaktiivisuus. Se on näkynyt kunkin liikkeen jäsenpohjassa ja toiminnassa. Liikkeet ovat lähentäneet kansaa kirkkoon. Ne ovat säilyneet pitkälti maallikkovaltaisina. Selkeimmin tämä näkyy lestadiolaisuudessa, etenkin esikoislestadiolaisuudessa, jossa ei käytännöllisesti katsoen ole omia pappeja lainkaan.

Joka kymmenes suomalainen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen tai on saanut niistä vaikutteita. Tämä tarkoittaa noin puolta miljoonaa suomalaista. Aktiivisesti kirkon toiminnassa mukana olevista puolet on herätysliikkeiden jäseniä. He ovat vaikkapa ahkeria kirkossakävijöitä. Usein herätysliikeväki valikoituu vastuunkantajiksi seurakuntien ja kirkon luottamustehtäviin. Yli puolet kirkon luottamushenkilöistä kuului vähintään yhteen kirkolliseen liikkeeseen tai on saanut vaikutteita vähintään yhdestä liikkeestä. Kirkon työntekijöistä noin puolet kuului vähintään yhteen kirkolliseen liikkeeseen tai on saanut vaikutteita vähintään yhdestä liikkeestä.

Herätysliikkeet ovat osanneet hyödyntää maallikkovastuuta. Tässä ne voivat olla koko kirkolle esimerkki ja apu. Työntekijävaltaiselle, resursseistaan ja toimintaedellytyksistään kamppailevalle kirkolle herätysliikeväki on merkittävä voimavara. Vapaaehtoisten maallikoiden sitoutuminen ja työpanos seurakuntien ja kirkon elämässä on jo nyt, mutta etenkin tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeä.

Teologian ja yhteiskuntatieteiden tohtori Hanna Salomäki on todennut, että herätysliikkeiden asettuminen kirkon sisäisiksi liikkeiksi merkitsi osaltaan sitä, että kirkko säilyi koko kansan kirkkona ja säilytti yhteiskunnallisen asemansa. Herätysliikkeiden uskonnollinen aktiivisuus kanavoitui myös kirkon voimaksi. Liikkeiden tarjoama toiminta, jossa luterilaisen uskon erilaiset painotukset tulivat esiin, sitoivat yksilöitä kansankirkon yhteyteen. Tällainen verkosto mahdollistaa erilaisten ihmisten rekrytoinnin toimintaan. Tämä historiallinen kehitys ilmenee myös 2000-luvulla.

Maallikkouden lisäksi tärkeää on herätysliikkeiden luoma yhteisöllisyys. Seurakunnat ovat maassamme suuria. Niissä ei aina ole helppo löytää omaa hengellistä kotiaan. Kristilliset järjestöt ja herätysliikkeet tarjoavat yhteisöjä, joissa hengellinen elämä voi kasvaa. Herätysliikkeiden vahvuutena onkin nähty yhteisöllisyyttä tukevien pienyhteisöjen muodostaminen.

Herätysliikkeet saivat 1900-luvulle tultaessa yhä hyväksytymmän aseman kirkossa. Tämä merkitsi samalla tilan antamista uskonnolliselle monimuotoisuudelle. Herätysliikkeiden erilaiset painotukset tulivat osaltaan korvaamaan virkamiesjohtoisen kirkon ajamaa yhdenmukaisuutta. Yhtenäinen järjestelmä murtui erilaisia opillisia painotuksia korostavien liikkeiden kokonaisuudeksi.

Jumalanpalvelusyhteisöt

Viime vuosikymmenien ilmiö ovat olleet jumalanpalvelusyhteisöt. Kirkossamme ensimmäiset uudet yhteisöt aloittivat 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen on maassamme ollut kasvavaa yhteisöllisyysliikehdintää paikallisseurakuntien sisällä ja vuorovaikutuksessa niiden kanssa.

Jumalanpalvelusyhteisöjä on vuosien mittaan syntynyt lisää. Monet niistä ovat herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjä. Niiden määrän kasvuun on osaltaan vaikuttanut kirkossamme teologisten näkemyserojen voimistuminen. Mielenkiintoista kehityksessä on se, että jotkut niistä käyttävät nimitystä ”seurakunta”, kuten vaikkapa Kotiryhmäverkosto. Näin uudet yhteisöt lähestyvät joitakin herätysliikkeitä, jotka puhuvat yhteisöistään seurakuntina.

TT Pietari Hannikaisen väitöskirjan mukaan luterilainen jumalanpalvelusyhteisöliike heijastaa muutoksia suomalaisessa kulttuurissa, joka on siirtymässä pluralistiseen, jälkikristilliseen vaiheeseen. Uusia jumalanpalvelusyhteisöjä voidaan tarkastella yhtäältä osana kulttuuristen arvojen ja yhteisöllisyyden muutoksia myöhäismodernissa ajassa. Toisaalta niiden voidaan nähdä edustavan myös tasapainottavaa vastaliikettä ja vaihtoehtoa yksilökeskeiselle ja uskontoon usein kielteisesti suhtautuvalle valtakulttuurille.

Tein helmikuussa 2015 piispainkokoukselle aloitteen, jossa esitin selvityksen tekemistä jumalanpalvelusyhteisöjen merkityksestä, mahdollisuuksista ja ongelmista.

Totesin aloitteessani, että jumalanpalvelusyhteisöt ovat jo nyt kirkossamme vallitsevaa todellisuutta. Kaikki ne pyrkivät palvelemaan eriytyneellä tavalla erilaisia kirkon jäseniä, vaikka ne samalla haastavatkin parokiaaliperiaatteella muodostuneen seurakunnan ja yhteisen päiväjumalanpalveluksen. Ongelmien lisäksi olisi kuitenkin nähtävä niiden mahdollisuudet ja edut.

Piispainkokous asetti piispa Simo Peuran johtaman työryhmän laatimaan selvityksen jumalanpalvelusyhteisöjen merkityksestä ja mahdollisuuksista kirkossamme. Työryhmä jätti mietintönsä piispainkokoukselle joulukuussa 2016. Mielestäni työryhmän lopputulos oli hyvä, aloitteeni intentiota vastaava ja kirkon yhteyttä rakentava.

Piispainkokous käsitteli mietintöä ja seurakunnille annettavia suosituksia useita kertoja. Lopulta se 5.9.2017 päätti antaa suosituksen seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä. Piispainkokouksen suositus poikkesi varsin paljon asiaa valmistelleen työryhmän ehdotuksesta. Mielestäni se samalla etääntyi niin aloitteeni kuin työryhmän mietinnön intentiosta.

Niin aloitteen tehdessäni kuin piispainkokouksen antaman suosituksen jälkeen mielessäni oli ”pia desideria” siitä, että jumalanpalveluselämän pirstoutuva kehitys voitaisiin kääntää kirkon ykseyden varjelemiseksi. Toivoin, että suositus nähtäisiin seurakunnissa ja jumalanpalvelusyhteisöissä mahdollisuutena, seurakuntien elämän rikastuttamisena ja kirkollisen yhteyden vahvistumisena, ei kontrollin välineenä tai seurakuntien uhkana. Rohkenin jopa ajatella, voisivatko jumalanpalvelusyhteisöt parhaimmillaan tarjota työvälineen ainakin osin ratkaista ongelma, miten eri tavoin ajattelevat voivat elää yhdessä samassa kirkossa.

Nyt reilun kahdeksan vuoden jälkeen voin todeta toiveeni olleen epärealistinen ja jääneen toteutumatta. Suositus jumalanpalvelusyhteisöistä on käytännössä kontrollin väline, joka on pikemminkin johtanut asenteiden kiristymiseen ja polarisaation kasvuun. Tässä ei tarvitse viitata kuin parhaillaan käynnissä oleviin prosesseihin hiippakunnissa. Silti kysyn: Kannattaisiko yhä kääntää jumalanpalvelusyhteisökysymys myönteiseksi vaihtoehdoksi ongelmien sijaan?

En ole ollut ajatuksineni yksin. Yhteisöjen kanssa paljon työskennellyt pastori Timo Pöyhönen on jatkanut väitöskirjassani esittelemien kirkkokäsitysten täydentämistä yhteisöjen kirkolla. Hän on esittänyt kirkon rakentumista ”rönsyilevänä yhteisöverkostona, jota pitää kasassa vahva teologinen ja hengellinen identiteetti. Kirkko on kuin sateenvarjo, joka kokoaa alleen hyvin erilaisia yhteisöjä tukahduttamatta niiden erityislaatuisuutta.”

TT Pietari Hannikaisen mukaan:

Pyrkimys kohti innovatiivista moninaisuutta ja kontekstuaalisten yhteisöjen tukemista voisi olla varteenotettava strateginen suunta myös Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle, joka on aiemminkin kyennyt toimimaan inklusiivisena ’sateenvarjona’ eri tyyppisille liikkeille. Se edellyttäisi kuitenkin konkreettisia toimia ja resurssien suuntaamista. Tämä voisi olla myös realistinen ratkaisu liberaalien ja konservatiivisten liikkeiden rinnakkaiselolle kirkossa.

Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunta antoi vuonna 2022 mietinnössään tukensa jumalanpalvelusyhteisöille.

Toimivien jumalanpalvelusyhteisöjen tukeminen ja synnyttäminen tulisikin käsikirjavaliokunnan mielestä olla osa kirkon strategiaa Englannin anglikaanisen kirkon esimerkkiä mukaillen. Kirkossa ja järjestöissä toimivat jumalanpalvelusyhteisöt vastaavat erilaisiin hengellisiin tarpeisiin, mikä on niiden vahvuus.

Vuonna 2026 tulee kuluneeksi 300 vuotta konventikkeliplakaatin voimaantulosta. Sillä pyrittiin kontrolloimaan herätysliikkeiden toimintaa. Konventikkeliplakaatti oli voimassa Suomessa vuoteen 1870. Toistammeko nyt konventikkeliplakaatin viitoittamaa tietä vai onko meillä halua etsiä rakentavaa tietä kirkon ja herätysliikkeiden suhteille? Jos tahtoa on, keinot kyllä löydetään.

Kirkon elämän uudistaminen

Herätysliikkeet ovat uudistaneet seurakuntaelämää ja kirkon toimintaa monin eri tavoin. Salomäki on korostanut, että keskeinen herätysliikkeiden tuoma lisä suomalaiseen uskonnollisuuteen on niiden monimuotoisuus. Liikkeiden erilaiset painotukset, toimintakulttuurit ja omanlaisensa uskonnollinen kulttuuri voi koota ihmisiä uskonnollisen toiminnan pariin laajemmin kuin perusseurakuntatoiminta.

Professori Eino Murtorinne on korostanut, miten pietismin käsitystä seuraten liikkeet näkivät kristinuskon ennen muuta käytännön asiana. ”Kristinusko ei ollut oppia vaan elämää, ei teologista pohdintaa vaan käytännön hurskautta, mikä oli omiaan suuntaamaan näiden liikkeiden mielenkiinnon käytännölliseen laupeudentoimintaan, sisä- ja ulkolähetykseen.” Ne asettuivatkin tukemaan ja kehittämään diakoniaa ja lähetystyötä. ”Diakonia ja lähetys olivat nimenomaisesti pietismin ja herätysliikkeiden lapsia.”

Yhä edelleen kirkon lähetystyö tapahtuu lähetysjärjestöjen kautta. Virallisesta kahdeksasta järjestöstä kuusi on herätysliiketaustaisia. Lisäksi herätysliikkeet ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen Lähetysseuraan, ja osa liikkeistä onkin kanavoinut lähetystyönsä sen kautta. Syntyjuuriensa myötä Suomen Pipliaseuralla on kytkös anglosaksisen maailman herätyskristillisyyteen. Virallisten lähetysjärjestöjen lisäksi myös lestadiolaisuuden eri suuntauksilla sekä muilla herätysliikejärjestöillä on lähetystyötä.

Herätykselle on useimmiten ollut ominaista lähetystietoinen ulospäinsuuntautuneisuus. Periaatteessa rajaa ei ole ollut lähellä ja kaukana olevien kesken. Näin kysymys sisä- ja ulkolähetyksestä on toissijainen. Etenkin viidennen herätysliikkeen järjestöille on ollut ominaista lähetysherätys, joka on suuntautunut maailmanlähetyksen lisäksi evankeliointiin kotimaassa. Herätysliikkeet ja järjestöt hoitavat yhä merkittävästi kirkkomme evankelioimistyöstä ja -koulutuksesta, usein yhteistyössä seurakuntien kanssa.

Herätysliikkeiden ja herätysliikejärjestöjen lapsi-, nuoriso- ja opiskelijatyö on tärkeä osa kirkon toimintaa. Käytännössä kaikilla herätysliikkeillä on vahvaa kasvatustoimintaa. Liikkeet ja järjestöt ovat toimineet myös kasvatuksen työalan kehittäjinä, vaikkapa leiritoiminnassa, musiikissa ja muiden taidemuotojen hyödyntämisessä.

Pohjoismaissa virinnyt yleinen kansanopistoharrastus herätti vastakaikua herätysliikkeissä jo melko varhain. Liikkeiden kansanopistot ovat tarjonneet koulutuspalveluja paitsi herätysliikkeiden omille kannattajille myös kirkolle, lähialueille ja yhteiskunnalle. Liikkeiden oman organisaation rakentamisen lisäksi opistot ovat merkinneet osallistumista kansalaisyhteiskunnan luomiseen. Suomen kansanopistoyhdistyksen listauksesta karkeasti laskien liki puolet on kristillisiä kansanopistoja, joista valtaosalla on juuret herätysliikkeissä.

Herätysliikkeiden järjestämä raamattu- ja maallikkokoulutus on ollut merkittävää koko kirkolle. Liikkeiden oppilaitoksissa on ollut myös kirkon työntekijäkoulutusta etenkin kasvatuksen työaloille. Nuorisotyönohjaajakoulutusta on järjestetty herännäisyyden, evankelisuuden ja viidennen herätysliikkeen oppilaitoksissa. Osa niistä oli perustamassa Diakonia-ammattikorkeakoulua ja on yhä osakeyhtiön omistajana.

Herätysliikkeiden vaikutusta kirkon elämään arvioitaessa on syytä huomata myös niiden laaja kustannustoiminta. Kirjojen ja lehtien kustantaminen on kulkenut yleensä selvästi herätysliikkeen virallisen organisoitumisen edellä. Liikkeillä on ollut omia lehtiään, vanhimmat 1800-luvulta lähtien. Levikki määrä luonnollisesti vaihtelee paljon, mutta enimmillään ne ovat olleet useita kymmeniä tuhansia. Kirjojen kustannustoiminnassa evankelinen liike oli ensimmäisenä asialla. Myöhemmin viidennen herätysliikkeen järjestöjen kustannustoiminta on ollut erityisen runsasta.

Monet herätysliikkeet järjestöineen ovat olleet kehittämässä uusia toimintamuotoja ja -menetelmiä tai ottaneet käyttöön ensimmäisinä uutta teknologiaa. Dosentti Risto Ahosen mukaan herätysliikkeiden ja kirkollisten järjestöjen etu verrattuna raskasliikkeiseen kansankirkkoon on joustavuus ja yleensä hyvä kyky orientoitua uusiin tilanteisiin. Ne pystyvät nopeasti siirtämään tarvittaessa työnsä painopisteen uusiin kohteisiin. Myös uusien ilmiöiden teologisessa arvioinnissa sekä kirkon toimintaan liittyvässä soveltavassa tutkimuksessa järjestöillä on huomattava merkitys.

Salomäki myös korostaa, että pyrkimys uskonnon levittämiseen on tehnyt monet liikkeet kekseliäiksi uusien työmuotojen kehittämisessä. Vähäinen byrokratia tekee liikkeistä joustavia ja nopeita reagoimaan. Liikkeessä voivat siis yhdistyä opillinen traditionaalisuus ja työmuotojen uudenaikaisuus.

Tarpeellinen protestiliike

Herätysliikkeitä on varsinkin 1960-luvulta lähtien kutsuttu protestiliikkeiksi. Sosiaalisen liikkeen teorioista käsin herätysliikkeiden kahnaukset kirkon kanssa ovat suorastaan välttämättömiä, sillä liikkeet syntyvät tarjoamaan uuden vaihtoehdon. Asiantila halutaan jollain tavoin muuttaa, olipa se sitten palaamista johonkin vanhaan ja aitona pidettyyn tai uuden tulkintamallin luomista.

Sanonnan mukaan ”lahkot elävät kirkon laiminlyönneistä”. Muutettavat muuttaen tämä sopii myös herätysliikkeisiin. 1800-luvun herätysliikkeet protestoivat valistuksen yksipuolista rationalismia ja sen hallitsemaa ajan henkeä sekä idealismin edustamaa intellektualismia vastaan. Vastaavasti sotienjälkeinen herätys ja sen myötä syntyneen viidennen herätysliikkeen järjestöt kritisoivat niin kirkon kuin yhteiskunnan maallistumista, perinteisten arvojen ja pelastuskysymysten jäävän uusien virtausten varjoon.

Parhaimmillaan herätysliikkeet ovat kritiikissään nostaneet esiin kirkon opetuksen tai elämän vinoutumia ja yksipuolisuuksia sekä siten pakottaneet kirkkoa palaamaan ydintehtäväänsä ja selkeyttämään identiteettiään. Selvää toki on se, että aina protesti ei ole osunut maaliinsa, on tapahtunut ylilyöntejä, arvostelu on ollut yksipuolista, tarkoitushakuista tai virheellistä — molemmin puolin. Silti varsinkin iso kansankirkko tarvitsee rakentavaa kritiikkiä. Se on yksi herätysliikkeiden tehtävä.

Kirkon ja herätysliikkeiden jännite on luovaa jännitettä, jonka kanssa on eletty jo parisataa vuotta. Miten sitä voisi kehittää kirkon — siis mukaan luettuna herätysliikkeet — parhaaksi?

Paimenkirjeeni toivomus on yhä relevantti:

On tärkeää vahvistaa eri tavalla hengellisen elämän puolia painottavien liikkeiden välistä vuorovaikutusta ja kaikkien kirkon jäsenten keskinäistä luottamusta. Aidon keskusteluyhteyden vaaliminen on keskeistä. Piispat ovat käyneet keskusteluja eri herätysliikkeiden ja järjestöjen edustajien kanssa. Säännölliselle ja tavoitteelliselle vuoropuhelulle on tarvetta entistä enemmän. Toimivia malleja voisi löytää kirkkomme käymistä ekumeenisista keskusteluista.

En tiedä, onko ja jos on, millaisia keskusteluja herätysliikkeiden ja kirkon johdon välillä on viime vuosina käyty. Tilanteen kärjistyminen osoittaa kuitenkin, etteivät mahdolliset neuvottelut ja yhteydenotot ole olleet tuloksellisia. Siksi yhä pohdin, löytyisikö säännöllisestä vuoropuhelusta työväline, jolla päästäisiin eteenpäin, kuten ekumeenisissa yhteyksissä on tapahtunut.

Yhteiskunnallinen vaikutus

Herätysliikkeet ovat ensisijaisesti uskonnollisia liikkeitä. Ne toimivat uskoon ja kirkkoon liittyvien kysymysten parissa. Samaan aikaan ne ovat jäsenineen muiden organisaatioiden tavoin osa yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia toimijoita.

Herätysliikkeet ovat vaikuttaneet jäsentensä elämään laaja-alaisesti. Liikkeet ovat ohjanneet moraalista, yhteiskunnallista, sosiaalista ja taloudellista käyttäytymistä. Joissakin tapauksissa herätysliike on toiminut myös sosiaalisen nousun kanavana. Herätysliikkeellä on siis ollut ja on yhä kannattajilleen muutakin kuin vain uskonnollista merkitystä. Liikkeillä on ollut myös silminnähtäviä vaikutuksia yhteiskunnassa. Tunnettuja esimerkkejä ovat, miten herännäisyys vaikutti osaltaan puukkojunkkarien taltuttamiseen 1800-luvun puolivälissä ja miten lestadiolaisuuden leviäminen Lapissa näkyi paikoittain juoppouden vähenemisenä.

Herätysliikkeissä on arvostettu perinteiseen protestanttiseen teologiaan liittyviä arvoja, kuten rehellisyyttä, ahkeruutta, työntekoa ja toimeliaisuutta. Tällaisen elämäntavan edistämisellä on ollut vaikutuksia lähiyhteisön lisäksi laajemminkin yhteiskuntaan.

Dosentti Aini Linjakummun mukaan vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisittain tärkeä esimerkki uskonnollisesta liikkeestä, jonka piirissä taloudellinen aktiivisuus on merkittävää. Etenkin yrittäjyys on tyypillistä liikkeen jäsenille, mistä esimerkkinä ovat lukuisat lestadiolaistaustaiset rakennusteollisuusyritykset. Liikkeen suhtautuminen yritystoimintaan ja työntekoon yleisesti on lähtökohtaisesti myönteinen. Yrittäminen nähdään vastuun kantamisena — ei vain omasta itsestä tai perheestä, vaan myös yhteiskunnan hyvinvoinnista.

Herätysliikkeiden suhde kulttuurielämään on vaihdellut suuresti. Vanhastaan sitä on hallinnut pietistissävyinen kielteisyys, joka vielä näkyy joissakin liikkeissä tai suhtautumisessa joihinkin kulttuurin osa-alueisiin. Myönteisiä asenteita kulttuuria kohtaan ovat vahvistaneet liikkeiden omasta keskuudesta lähteneet kirjailijat, muusikot ja muut taiteilijat. 

Toisaalta kirjallisuus, musiikki, kuvataide, elokuva ja teatteri sekä tanssitaide on löydetty keinoksi sanoman välittämiseen. Viides herätysliike on ollut tässä mielessä kirkon ryhmittymistä modernein. Kakkurin mukaan sen toiminta on kuulunut samaan genreen kuin elokuvat ja rytmimusiikki.

Herätysliikkeiden vaikutuksesta on syytä nostaa erikseen esiin liikkeiden lauluntekijät, musiikkiperinne ja laulukirjat. Ne ovat osa suomalaista perinnettä ja samalla elävää kulttuuria. Jo vanhimmista herätysliikkeistä lähtien lauluilla on ollut keskeinen merkitys. Vaikkapa herrnhutilaisuudessa laulukirjan saavuttama suosio oli huomattavasti merkittävämpi kuin lähetysmatkojen vaikutus. ”Ilman Siionin virsiä koko suomalainen uskonnollisuus näyttäytyisi varsin toisenlaisena.”

Vaikka kirkko ja uskonto ovat suomalaisessa yhteiskunnassa menettäneet asemaansa suomalaisten mieliä ohjaavina instituutioina, arvojen tasolla tämä ei näytä pitävän paikkaansa. Päinvastoin luterilaisen tradition voima on yhä suuri. Tästä esimerkkinä on valtaetäisyyden vähäisyys. Valtaetäisyydellä tarkoitetaan sitä tunteenomaista etäisyyttä, joka eliitillä ja kansalla, johtajilla ja johdettavilla on toisiinsa. Sinuttelukulttuuri on tästä hyvä arkipäivän esimerkki.

Professori Kari Immonen näkee herätysliikkeet konkreettisena esimerkkinä valtaetäisyyden vähäisyydestä. Taustalla oli vahva valtionkirkkotraditio, joka ulotti välittömän ja määräävän vaikutuksensa ihmisten arkeen. Tästä herätysliikkeet eivät välittäneet. Ne elivät todeksi reformaation keskeistä painotusta. Kirkko pysyy koossa ja usko oikeana Raamatun avulla. Raamatun tulkintaan oli jokaisella oikeus. Papin ja seurakuntalaisen ero ei ole hurskauden asteessa, vaan työnjaossa. Valtaetäisyys on siksi ollut vähäinen. Sillä on ollut vaikutusta valtaetäisyyden määrään ylipäänsä yhteiskunnassa. Vaikka vaikutussuhteiden osoittaminen on vaikeaa, herätysliikkeet ovat osaltaan vaikuttaneet demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan syntyyn.

Yhteenveto

Mitä hyvää herätys ja herätysliikkeet ovat tuoneet Suomeen? Herätysliikkeet ovat pitäneet esillä kristinuskon ydinasioita ja Raamattua uskon ja elämän ylimpänä auktoriteettina. Etenkin herätysliikkeiden korostamat maallikkovastuu ja yhteisöllisyys näkyvät vahvasti kirkossa. Liikkeet ovat uudistaneet monin tavoin kirkon elämää ja seurakuntatoimintaa. Protestiliikkeinä ne ovat pakottaneet kirkkoa ”korjaamaan kurssiaan”. Liikkeiden vaikutus ei kohdistu vain kirkkoon, vaan tulee esille monin tavoin koko yhteiskunnassa.

Esittämäni näkökohdat eivät anna koko kuvaa herätysliikkeistä tai niiden vaikutuksesta. Siksi kahta asiaa on syytä vielä korostaa.

Ensinnä esitykseni katsaus herätysliikkeistä ei ole kaiken kattava ja olen tehnyt siinä yleistyksiä. Se on välttämätöntä näin suppeassa esityksessä. Olen kuitenkin pyrkinyt perustelemaan esille nostamani asiat eri tutkimustuloksilla.

Toiseksi tehtäväni oli etsiä herätysten ja herätysliikkeiden myönteisiä vaikutuksia. Siksi esityksessäni ei käsitellä niihin liittyviä vaikeuksia tai niistä aiheutuneita ongelmia. Niitä olisi mahdollista löytää ylipäänsä herätyksistä ja herätysliikkeistä sekä jokaisesta liikkeestä erikseen.

Olennaisin herätysliikkeiden merkitys toteutuu silloin, kun ne ovat uskollisia Jumalan sanalle, sen kehotuksille ja lupauksille. Silloin ne voivat olla — kaikessa inhimillisyydessään ja puutteellisuudessaan — Jumalan työvälineitä tässä maailmassa. Silloin ne voivat olla siunaukseksi kirkollemme ja maallemme. Näin herätysliikkeet ovat toimineet ja toivon, että näin on myös tulevaisuudessa.

Teksti: Seppo Häkkinen

Kirjoittaja on TT ja piispa emeritus. Kirjoitus on lyhennelmä luennosta, joka on pidetty Perustan teologisilla opintopäivillä 5.1.2026 Kauniaisissa. Luento lähdeviitteineen on luettavissa kokonaisuudessaan tästä linkistä.

Teksti on julkaistu Perusta-lehdessä 3/2026