Elämme kummallista aikaa. Viime vuosisadalla kristikunta kulki kohti syvempää ykseyttä ja ekumenia – pyrkimys kohti kristittyjen ykseyttä – edistyi isoin harppauksin. Syntyi merkittäviä ekumeenisia sopimuksia, ja 1900-lukua nimitetäänkin usein jopa ekumenian vuosisadaksi.

Tällä vuosisadalla emme vielä tarkalleen tiedä, missä mennään. On puhuttu ekumenian hidastumisesta, mutta silti monia ekumeenisia tärkeitä asiakirjoja on onnistuttu uudistamaan, kuten viimeksi eurooppalaisia kirkkoja yhdistävä Charta Oecumenica. Ekumeenisesti lähennymme muita kristillisiä kirkkoja monin tavoin, mutta samaan aikaan kristikunta on jakautuneempi kuin koskaan, eivätkä jakolinjat kulje vain kirkkojen välissä vaan niiden sisällä – ja jakautuminen syvenee edelleen.

Tässä vastakkainasettelun ja canceloinnin ajassa pelkästään toimiminen ”väärällä tavalla ajattelevien” kanssa on radikaalia. Siksi pelkkä ekumenian olemassaolo itsessään on hyvä merkki – ja sen tulisi ulottua niin lähelle kuin kauas. Se on merkki kristittyjen aidosta pyrkimyksestä ykseyteen, toinen toisensa hyväksymiseen, jopa rakastamiseen – ja yhteiseen todistukseen.

Hajaannus, riita ja kovat sanat karkottavat, mutta rakkaus toimii päinvastoin.

Mutta tullakseen todeksi ykseyden eteen on tehtävä työtä. Tarvitaan aidosti yhteistä tekemistä, joka näkyy myös ulospäin. Ekumeeninen vuoropuhelu, julkilausumat ja samoissa pöydissä istuminen on tärkeää, mutta parhaimmillaan ekumenia on yhteistä hengellistä elämää, yhdessä rukoilemista, konkreettista tekemistä ja yhdessä toteutettua lähimmäisenrakkautta, joka heijastuu ympärillemme ja näkyy todellisina tekoina – ja josta meidät kristityt tunnetaan.

Jeesus ei rukoillut seuraajiensa olevan yhtä siksi, että se olisi heille itselleen hyödyllistä, hauskaa tai siksi, että homma vain toimisi paremmin. Ykseyden tärkeä tehtävä oli olla viestintää muille, viesti ulkopuolisille: jotta maailma uskoisi, jotta maailma tuntisi teidät minun opetuslapsikseni.

Viestintä, kirkkojen äänen vahvistaminen yhteiskunnassa ja kirkkojen yhteistyön tunnetuksi tekeminen onkin tässä ajassa tärkeä tehtävä. Meidän tulee toimia yhdessä toinen toistamme ja lähimmäistämme rakastaen, jotta suomalaiset ympärillämme uskoisivat. Hajaannus, riita ja kovat sanat karkottavat, mutta rakkaus toimii päinvastoin. On tärkeää toimia hajottavien voimien vastavoimana.

Yhteistyö ei synny itsestään vaan sitä pitää rakentaa joka päivä, ja se lähtee keskinäisestä tuntemisesta, luottamuksesta ja ystävyydestä. Jotta uutena pääsihteerinä saan rakennettua mahdollisimman hyvät puitteet tälle yhteistyölle, aion ensimmäisenä toimintavuonnani tehdä töitä kaikissa Ekumeenisen Neuvoston 11 jäsenkirkossa. Teen ikään kuin talkooviikon kussakin kirkossa auttaen osaamiseni mukaan siinä, mitä kirkossa on meneillään, ja samalla tutustun kirkkoon ja sen avainhenkilöihin. Voimme suunnitella yhteistä työtä ja saan mahdollisuuden pitää ekumeniaa esillä jäsenkirkoissa. Jokaisesta talkooviikosta kirjoitan blogin myös Seurakuntalainen-lehteen. Ensimmäisenä vuorossa on katolinen kirkko Suomessa, sen jälkeen ortodoksinen kirkko ja sitten Pelastusarmeija.

Pysyttehän kuulolla!