Elämäntaito: Päivi Niemi: ”Hetken hyvä kannattaa maksimoida” Ihmisiä ja ilmiöitä: Suomen viihteessä kristinusko näkyy useimmiten joko ahdistavana uskontona tai mitäänsanomattomana harrasteluna

Vapaakristilliset ovat suvantovaiheessa: jäsenmäärät junnaavat paikoillaan

 

Vapaakristilliset vanhenevat eikä jäsenistössä näy merkittävää kasvua. Haasteeseen vastataan enimmäkseen tutuilla keinoilla, vaikkakin päämäärätietoisemmilla strategioilla. Kuva: Dele Oke / Unsplash

2000-luvulla Suomen vapaakristillisen neuvoston jäsenyhteisöjen jäsenmäärissä ei ole ollut suuria heilahduksia puoleen tai toiseen. Miksi, ja miten saada käyrät takaisin nousuun? Entä onko jäsenmäärä edes oleellinen mittari?

Jos mitään radikaalia ei tapahdu, viidessäkymmenessä vuodessa Vapaakirkon jäsenmäärä puolittuu.

Näin ennusti kirkkokunnan jäsenkehitystä tutkinut pastori Kenno Leier helmikuun alussa Roihu-tapahtumassa, jonne kutsuttiin seurakunnanistuttajia ja jumalanpalvelusyhteisöjen rakentajia. Väestö vanhenee ja kasvu on hyvin vähäistä.

SEKL Neliöb. 25.-31.3. MJa

Se ei kuulosta järin rohkaisevalta.

Mutta miltä kokonaiskuva näyttää Suomen vapaakristillisellä kentällä? Kysyimme Suomen vapaakristillisen neuvoston jäseniltä, miltä heidän jäsenkehityksensä on näyttänyt 2000-luvulla ja mikä on heidän strategiansa evankeliumin levittämiseksi. Vastaukset saatiin Adventtikirkkoa lukuun ottamatta kaikilta eli Helluntaikirkolta, Baptistikirkolta, Metodistikirkolta, Pelastusarmeijalta ja Vapaakirkolta.

Kasvun ajat ovat enimmäkseen takana

Suuressa mittakaavassa luvut kertovat suvantovaiheesta, jossa ei syöksytä alaspäin muttei toisaalta ylöspäinkään.

Helluntailiikkeessä jäsenmäärä on lähes sama kuin vuonna 2000, Metodistikirkosta raportoidaan hienoista kasvua ja pelastusarmeijalaisten määrä on pysynyt 2000-luvun jokseenkin samana. Samassa kelkassa kulkee Vapaakirkko, jossa jäsenkehitys on ollut 2000-luvun ajan enimmäkseen tasaista, hidasta kasvua. 

Poikkeuksen muodostaa Baptistikirkko, jonka jäsenmäärää maahanmuuttajat ovat lisänneet. Kirkkokuntaan kuuluu venäläinen ja burmalainen seurakunta, karenien eli Myanmarista paenneen etnisen vähemmistön jumalanpalvelusyhteisöjä on noin 20 paikkakunnalla, kertoo Baptistikirkon johtaja Jari Portaankorva.

Suuren kasvun ajat ovat useamman vuosikymmenen takana menneessä.

Pelastusarmeijan kukoistuskausi nähtiin silloin, kun järjestö rantautui Suomeen vuonna 1889. Ensimmäiset 50 vuotta olivat kasvukautta.

– Pelastusarmeija meni alkuaikoina vahvasti yhteisöihin, joissa oli hengellinen tyhjiö. Uudenlaisella, iloisella julistuksellaan se tavoitti ja houkutti kirkosta vieraantuneita ihmisiä. Yksi syy saattoi olla myös se, että Pelastusarmeija tarjosi myös naisille samat mahdollisuudet toimia hengellisinä johtajina ja julistajina kuin miehille, arvioivat Suomen ja Viron territorion ylisihteeri Saga Lippo ja viestintäpäällikkö Eija Kornilow.

Vapaakirkollisten, helluntailaisten ja metodistien parissa kasvuna taas näkyi 1970–1980-lukujen hengellinen liikehdintä. Niilo Yli-Vainio vaikutti erityisesti 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa, minkä lisäksi Suomessa oli muutenkin herätystä. Maahanmuutto on sen jälkeen tuonut pieniä kasvun merkkejä muun muassa metodistien jäsenlukuihin. Myös helluntailiikkeessä turvapaikanhakijoiden parissa tehty työ näkyi myönteisenä, lähes tuhannen kasteen piikkinä vuonna 2017 muutoin laskevassa käyrässä.

Hengellisiä vai yhteiskunnallisia syitä?

Syitä kasvukausille voidaan hakea Pyhän Hengen työstä, yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja poliittisista olosuhteista, kirkkokuntien käytännöistä tai esimerkiksi kristittyjen aktiivisuudesta. Tarkkojen syiden erittely on kuitenkin hankalaa.

– On vaikea nähdä, johtuiko mennyt kasvu jostain tietystä seikasta, vai oliko kyseessä yleinen ”nousukausi” uskonnolla. Minun näkökulmastani Jumala johtaa ihmiset uskonratkaisuun, kun seurakunnan tehtävä on tehdä Kristus tunnetuksi, pohtii Metodistikirkon piirikunnanjohtaja Jori Brander.

Myös Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen on miettinyt menneiden vuosien kasvun syitä. Hänen mukaansa 1970-luvun lopussa ja  1980-luvun alussa erottuvat seuraavat piirteet: herääminen rukouksen ensisijaisuuteen (myös yhteisöinä), käytännöllinen ja järjestelmällinen evankeliointi, usko evankeliumin muuttavaan voimaan ja Pyhän Hengen vaikutukseen sekä Jumalan antama yleinen herätyksen aika, jossa muun muuassa Niilo Yli-Vainion toiminta nosti Jeesuksen ja evankeliumin kansan puheenaiheeksi. 

– Kaikki tämä vaikutti uskoa seurakunnan kasvuun ja siihen valmistauduttiin myös seurakuntien toiminnan järjestämisellä ja uudistamisella, Vuorinen summaa.

Vuorisen mielestä samankaltainen hengellinen dynamiikka on avainasemassa myös tulevaisuudessa. Pelkillä toimintatavoilla uskoa ei kuitenkaan voi siirtää nuoremmille.

– Tarvitsemme Jumalan armoa ja Hengen voimaa, ja tarvitsemme viisautta rakentaa seurakuntiamme tarkoituksenmukaisilla tavoilla.

Jäsenmäärä on tärkeä, muttei riittävä mittari

Vaan onko jäsenmäärien tuijottaminen ylipäänsä oleellinen tapa arvioida kirkkokunnan tai kristillisen järjestön tilannetta? On ja ei, kirkot vastaavat.

– Erityinen piirre Pelastusarmeijassa on, että sen jumalanpalveluksissamme ja muissa tilaisuuksissa käy kuitenkin moninkertaisesti ihmisiä verrattuna jäsenmäärään. Monet heistä ovat vakituisia kävijöitä, jotka tuntevat Pelastusarmeijan omaksi hengelliseksi kodikseen, mutta eivät syystä tai toisesta halua nimeään jäsenluetteloon, kertovat Eija Kornilow ja Saga Lippo.

Helluntaikirkon ja Vapaakirkon edustajat ovat samoilla linjoilla: jäsenmäärä on tärkeä, muttei suinkaan ainoa tapa mitata kirkkokunnan tilaa.

– Se on yksi tapa mitata sitä, miten olemme onnistuneet tehtävämme toteuttamisessa, Vapaakirkon kotimaantyönjohtaja Sami Westerholm toteaa.

Metodistikirkon johtaja Jori Branderin mielestä jäsenmäärä ei juuri kerro kirkkokunnan tilanteesta.

– Jos tahdotaan seurata tämän kaltaisia lukuja, niin mielestäni ”kohtaaminen” on parempi. Ainoa absoluuttinen luku ”onnistumisen” näkökulmasta on kotiutettujen lukumäärä — eli montako on saatettu helmiportista sisään. Mutta tämänkin mittaaminen on hankalaa, kun siihenkin liittyy olettamus.

Sen sijaan Brander näkee elinvoimaisuuden huomattavasti tärkeämpänä mittarina. Hedelmästään puu tunnetaan, vaikka pienempikin puu.

Vapaakirkossa seurataan useita elinvoimaisuudesta kertovia kriteerejä: seurakuntien palkattujen työntekijöiden määrää, lapsi- ja nuorisotyön tilannetta, vanhimmiston kokoa ja sitä, onko seurakunnassa perustettu diakoniatyötä varten ViaDia-yhdistys.

– Jos on hyvä jäsenmäärä, mutta seurakunnassa ei ole satsattu uuteen sukupolveen, tulevaisuus ei näytä hyvältä, Vapaakirkon talous- ja hallintojohtaja Kimmo Kaartama toteaa.

Tutut keinot, uudet strategiat

Jos suurella pensselillä maalataan, tilanne on siis tämä: jäsenistö ei näytä merkittäviä kasvun merkkejä ja ikärakennekin seurailee enimmäkseen Suomen päälaelleen kääntyvää ikäpyramidia. Samaan aikaan Jeesuksen asettama tehtävä kaikkien kansojen opetuslapseuttamisesta on voimassa. Miten kirkkokunnat ja uskonyhteisöt aikovat tehdä tämän?

Vastauksena ei ole pussillinen uusia konsteja, vaan keinot ovat vanhoja tuttuja: uusien seurakuntien istuttaminen, uuden sukupolven nostaminen, seurakuntien elinvoimaisuus, evankeliointi ja diakoniatyö. Uutta on lähinnä päämäärätietoinen strategia, johon turvautuvat niin Vapaakirkko, Helluntaikirkko kuin Baptistikirkkokin.

Vapaakirkon strategiaan 2030 kuuluvat suurina päälinjoina uusien seurakuntien istuttaminen, seurakuntien verkostoituminen sekä seurakuntien elinvoimaisuuden tukeminen. Baptistien kymmenen vuoden tavoitteena on erityisesti seurakunnanistutus. Helluntailiikkeen strategia tähtää vuoteen 2035 ja valmistuu tämän vuoden aikana, kertoo Leevi Launonen. Nuoren sukupolven omistajuuden, seurakunnanistutuksen, evankelioinnin ja diakonian ohella keskusteluissa ovat olleet muun muassa ”maahanmuuttajien huomioiminen, yhteisiä yhdistyksiä ja palvelujärjestöjä koskevien rakenteiden kehittäminen sekä tietysti aito hengellinen uudistuminen ja uusi näky”.

Pelastusarmeijan Suomen ja Viron territorion johtaja Patrick Naud nimeää tavoitteeksi kokonaisvaltaisen tehtävän: rakastaa lähimmäisiä, elää ja julistaa evankeliumia, palvella kärsivää ihmiskuntaa ja osoittaa sosiaalista vastuullisuutta. Työssä huomioidaan aivan erityisesti lapset, nuoret ja perheet.

Metodistikirkon vastaus on uusien uskonyhteisöjen synnyttäminen. Jori Brander pitää itse asiassa nykyistä vaisua vaihetta mahdollisuutena.

– Nyt on kirkossamme laajemmalti herätty ymmärtämään, ettei nykymuotoinen vapaakristillisyys tavoita modernia ihmistä. Etsimme mieluummin keinoja saavuttaa kristinuskosta vieraantuneet ihmiset kuin tavoitella pettyneitä kristittyjä kivalla ohjelmalla muista kirkkokunnista.

 
Päivä artikkelibanneri 11.3.- 2024