Ihmisiä ja ilmiöitä: Eksorkismi – vieläkö on pahoja henkiä? Ihmisiä ja ilmiöitä: Pimeydestä valoon – Raamatun mukaan ”hyvä mieli on kuin alituiset pidot”, mutta mikä auttaisi pääsemään juhlatunnelmaan kaamoksen keskellä?

Uskonto ja elämänkatsomustieto – yhdessä vai erillään?

 

Radio Dein Viikon debatissa selvitettiin, pitäisikö peruskoulun ja lukion katsomusaineiden suhteen tehdä muutoksia. Mitä tarkoittaisi, jos elämänkatsomustieto olisikin kaikille avoin tai katsomusaineet yhdistettäisiin?

Minkälaiseen maailmaan lapsiamme varustetaan? Millä tavalla eri taustoista tulevat pitäisi huomioida katsomuksellisissa aineissa? Uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksella on merkittävä rooli erityisesti merkityksenantotaitojen, eettisten taitojen ja katsomusdialogitaitojen kehittymisessä.

Uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Tuovi Pääkkönen kannattaa katsomusaineiden yhdistämistä. Elämänkatsomustiedon didaktiikkaa Helsingin yliopistossa opettava Eero Salmenkivi kannattaisi taas elämänkatsomustiedon avaamaista kaikille. Kirkkohallituksen kouluyhteistyön asiantuntija Saara Mäkelä parhaimpana vallitsevaa nykymallia, jossa katsomusaine määräytyy lapsen perhetaustan mukaan.

SEKL, 9.12.-24.12.2021, neliöbanneri: Anna Sanan puhua -keräys (vuosisopimus)

Katsomusaineet yhteen vai erikseen?

Opetusministeri Li Andersson (vas.) lausui tammikuussa 2020, että uskonnon ja elämänkatsomustiedon yhdistämistä pitäisi selvittää, vaikka asia ei olekaan hallitusohjelmassa. Sen sijaan rattaat on laitettu jo pyörimään elämänkatsomustiedon avaamiseksi kaikille vapaavalinteisena vaihtoehtona. Toisin sanoen luterilaiseen, ortodoksiseen, katoliseen kirkkoon tai muuhun uskontotaustaan kuuluvat voisivat halutessaan valita elämänkatsomustiedon. Tämä ei ole tällä hetkellä mahdollista, mutta uskontokuntiin kuulumattomat voivat valita uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon väliltä. Miltä nämä linjaukset kuulostavat luterilaista uskontoa ja elämänkatsomustietoa opettavan uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Tuovi Pääkkösen korviin?

– Että elämänkatsomustieto avattaisiin, yhdenvertaisuuden nimissä pitäisi avata kaikki muutkin aineet, että mitä tahansa voitaisiin opiskella ja kuka tahansa. En näe, että tällainen elämänkatsomustiedon avaaminen veisi yhtään lähemmäksi yhteisen [katsomus]aineen rakentamista. Se päinvastoin romuttaisi tämän nykyjärjestelmän, joka on kuitenkin kohtuullisen toimiva.

Uskonnonopetus ei ole uskovaisille. Se on ihan tarpeellinen, uskoit tai et.

Eero Salmenkivi opettaa elämänkatsomustiedon didaktiikkaa Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut myös pienempien uskontoryhmien didaktiikan opettajana. Salmenkivi löytää nopeasti vallitsevasta tilanteesta valuvian.

– Uskontososiologisesti arvioiden uskominen on pohjoismaissa kuulumista. Jopa jäsenmaksun maksamista. Sen seurauksena meidän uskontomallissa jäsenyys on olennainen tekijä. Sen seurauksena suomalaiseen tapaan enemmistöä sorretaan. Eli luterilaisten valinnan mahdollisuus on pienempi kuin muilla, koska lain mukaan uskontoa opetetaan enemmistön mukaan. Siitä ei voi lähteä pois.

– Tämä jäsenyyspohjainen rakenne, joka 2000-luvun alussa edelleen säilytettiin, kun uskonnonopetus- tai katsomusaineen mallia rukattiin, oli selvästi virhe. Se on joka tapauksessa ongelmallinen juttu. Muiden uskontokuntien ihmiset voivat kyllä valita helposti muuta, mutta luterilaiset ja ortodoksit eivät voi, Salmenkivi pohtii.

Uskonnonopetus – sitouttavasta sivistävään

Uskonnonopetuksen ei kuulu olla sitouttavaa. Pääkkösen mukaan katsomusaineiden yhdistäminen alleviivaisi tätä tavoitetta.

– Jos olisi sellainen tilanne, että kuka tahansa menee hengellisen tai henkisen identiteettinsä mukaan sellaiseen oppiaineeseen – niitä on elämänkatsomustieto ja kymmenen uskontoainetta, joista voisi valita – niin tämä pahimmillaan hengellistää uskonnonopetusta. Sellainen perusluterilainen saattaisi ajatella, että ”meidän perhe ei ole uskovainen”, kuten moni ei miellä olevansa eikä olekaan, että ”me laitetaan meidän lapsi ET:seen (elämänkatsomustietoon)”. Sitten aletaan miettiä, että tuo uskonnonopetus on vain uskovaisille.

– Minun pointtini on se, että uskonnonopetus ei ole uskovaisille. Uskonnonopetus on laaja, sivistävä, tiedepohjainen kulttuuriaine, joka on äärimmäisen tärkeä maailman ymmärtämisen kannalta. Se on ihan tarpeellinen, uskoit tai et.

Opetus uskonnossa ja elämänkatsomustiedossa on aivan eri asia kuin koulun juhlaperinne.

Joissakin kristityissä kodeissa saatetaan ajatella, että Suvivirren ja Enkeli taivaan -virren tai koulun joulujuhlan kieltäminen liittyisi jollain tavalla peruskoulun uskonnonopetukseen. Salmenkivi tekee tässä selkeän eron.

– On tärkeä ymmärtää, että opetussuunnitelman mukainen opetus uskonnossa ja elämänkatsomustiedossa on aivan eri asia kuin koulun juhlaperinne. Se on oma asiansa. Kun koulu on 150 vuotta sitten tavallaan syntynyt kirkon sylissä, niin koulun juhlaperinteessä on vahvoja uskonnollisia elementtejä ja niihin liittyy isoja, omia juridisia ongelmia. Toinen asia on opetuksen sisältö ja siinähän [opetus] on sitouttamatonta.

– Kun peruskoulun uudistus tuli vuonna 1970, silloin kirkko ja valtio sopivat siitä, että uskonnonopetus ei ole enää katekeettisesti (uskontopedagogisesti) sitouttavaa eli teologisesti tunnustuksellisesta. Jostakin näkökulmasta se on hallinnollisesti tunnustuksellista edelleen, että oppilaat edelleen erotellaan sen jäsenyyden mukaan.

Tuovi Pääkkönen muistuttaa, että kouluopetuksen tavoite ei ole se, että oppilas saisi koulun uskonnontunnilta tukea hengelliseen elämäänsä.

Jos elämänkatsomus avataan kaikille?

Uskonnon ja elämänkatsomustiedon sisältöä voidaan jakaa karkesti niin, että uskonnonopetuksen sisältö on enemmän historiallista ja kulttuuritraditionaalista. Elämänkatsomustieto painottuu enemmän filosofiseen ja elämäntaitoja käsitteleviin teemoihin. Jos kerran uskontojen rooli ja moninaisuus kasvaa maailmanlaajuisesti ja Suomessakin uskontojen kirjo vahvistuu, miten hyvin elämänkatsomustieto evästää Eero Salmenkiven mukaan tämän päivän lapsia kohtaamaan eri uskontotaustoista tulevia tulevaisuudessa?

– Kyllä näiden aineiden painotukset eroavat siinä mielessä, että kaikkien näiden katsomusaineiden vastuulla on kolme asiaa. Yksi on tieto katsomuksista, joka painottuu eniten uskonnossa. Toinen on oman identiteetin kohtaaminen: Mitä nuoret kohtaavat sosiaalisessa mediassa, kestävän tulevaisuuden haasteita ja muita. Oman elämänkatsomuksen rakentaminen. Kolmantena, se mitä itse korostan tärkeimpänä, on eettinen, yhteinen toiminta. Jos ajatellaan näiden [katsomusaineiden] painotuksia, niin toki uskonnossa se katsomustietous on selvästi isommassa roolissa ja elämänkatsomustiedossa nämä kaksi muuta.

– Elämänkatsomustiedossa painotetaan taitoja ja vuorovaikutusvaitoja. Uskonnossa taas enemmän tietoa. Kuinka isoja nämä erot ovat, niin molemmat aineet ovat hyvin opettajaherkkiä. Voi olla, että me menemme evankelis-luterilaisen uskonnon tunnille, joka on ihan kuin et-tunti ja menemme elämänkatsomustiedon tunnille, joka on kuin evankelis-luterilaisen uskonnon tunti, Salmenkivi toteaa.

Jos joku luulee, että elämänkatsomustiedossa opetetaan laajasti [ja] tunnustuksettomasti uskonnoista ja uskonnossa taas sitoutetaan ja käännytetään kaikki uskontoon, niin käsitys on väärä.

Tuovi Pääkkönen näkee elämänkatsomustiedon avaamisen huonona asiana erilaisten uskontojen ymmärtämisen kannalta.

– Kyllä tämä yksi riski on. Käytännössä voisi sanoa, että ”mun vakaumus muuttuu”. Nyt kun oppitunti näyttää olevan maanantaina kello kahdeksan, niin ”mun vakaumukseni on sellainen, että mä en voi sitä opiskella”. Tämä on ihan totta. Sitten siinä on se ongelma vielä, että jos varsinkin hypätään elämänkatsomustiedon ja uskonnon välillä, niin siellä on eri opetussuunnitelman perusteet. Oppilasta kuitenkin pitäisi arvioida sen tietyn (opetussuunnitelman) mukaan, niin jos hän vaihtaisi, niin siihen tulee aukkoja ja se jää ainakin hyvin sekavaksi.

– Se vakaumuksen vaihdos on nykymallissa myös mahdollinen. Sikäli kuin se perustuu perustuslailliseen uskonnonvapauteen, niin sikäli se valinta on tehtävissä nytkin. Toki koulut pyrkivät kaikissa ainevalinnoissa siihen, että ne ovat järkeviä ja mahdollista opettamisen ja arvioiminnin ja niin edelleen [kannalta], Salmenkivi jatkaa.

Pääkkönen jatkaa, että elämänkatsomustiedon avaaminen ei evästäisi lapsia ymmärtämään riittävästi eri uskontotaustaisia ihmisiä. Tätä hän havainnollistaa kertomalla, minkälainen kirja hänellä on parhaillaan käytössä yläkoulun eri luokkatasot sisältävässä elämänkatsomustiedon opetuskirjassa.

– Niitä kappaleita on siellä 66. Kirja jakautuu kolmelle vuodelle eli 22 kappaletta vuosittain. Kuinka monta kappaletta on siellä, jotka käsittelevät uskontoa?  Siellä on kuusi kappaletta. Siellä käsitellään kolme kappaletta kristinuskoa, kaksi kappaletta islamia ja yksi kappale buddhalaisuutta. Jos joku nyt luulee, että elämänkatsomustiedossa opetetaan laajasti [ja] tunnustuksettomasti uskonnoista ja uskonnossa taas sitoutetaan ja käännytetään kaikki uskontoon, niin tällainen käsitys on väärä ja mielikuva on virheellinen.

Eero Salmenkivi pitää Pääkkösen ohessa olennaisena miettiä, minkälaiseen tulevaisuuteen lapsiamme evästetään. Siinä missä Pääkkönen huomauttaa uskontojen merkityksen kasvavan globaalisti ja sitä kautta vaikuttavan suomalaistenkin maailman ymmärtämisessä, Salmenkivi huomauttaa toisesta näkökulmasta.

– Mietin tätä kysyn sitä elämänkatsomustiedon kannalta, että mitä se uskonto [on]. Jos ajatellaan [Suomea] vuonna 2040, niin Suomi on sekularisoitunut. On hyvin todennäköistä, että luterilaisen kirkon jäsenmäärän tämä kehitys tulee jatkumaan sinne 2040 [saakka]. Toinen asia on sitten se, että globaalisti uskontojen prosenttiosuus kasvaa. Sen takia sitä kansainvälistä tietoa me tarvitsemme sitä tietoa uskonnoista.

– Esitän usein tämän kysymyksen uskonnon alan kollegoille, että mitä itse asiassa pitäisi oppia? Me tulemme kuitenkin sitouttavasta perinteestä, jota sittemmin on muutettu yleissivistäväksi. Elämänkatsomustiedon avaamisen herättämä keskustelu on siinä tärkeä, Salmenkivi tunnustaa.

Meillä on perusopetuksessa vuosittain noin neljätuhatta, jotka eivät opiskele mitään katsomusainetta.

Kaikki eivät osallistu uskonnon tai elämänkatsomustiedon tunnille

Nykyinen malli katsomusaineiden opetuksen järjestämisestä luulisi koskevan kaikkia oppilaita. Kaikki eivät kuitenkaan päädy opiskelemaan koulun tarjoamaan katsomusainetta.

 

– Meillä on perusopetuksessa vuosittain noin neljätuhatta, jotka eivät opiskele mitään katsomusainetta. He kuittaavat sen katsomusaineen joko oman uskontokuntansa opetuksella tai peruskoulussa jollain muulla aineella, mitä he opiskelevat. Jos joku on sitä mieltä, että elämänkatsomustiedon avaaminen on yhdenvertaisuusongelma, niin tämä se vasta on ongelma, Tuovi Pääkkönen tuhahtaa.

Miten on sitten mahdollista olla opiskelematta mitään katsomusainetta, mutta opiskella silti oman uskontokuntansa opetusta? Pääkkönen viittaa tällä esimerkiksi jehovan todistajiin ja mormoneihin. Mikäli  heille ei siis tarjota oman uskonnon opetusta peruskoulussa, niin silloin heitä ei voida velvoittaa mihinkään uskonnonopetukseen tai edes elämänkatsomusaineen pariin.

– Tuo on aito ongelma ja mahdollisesti jopa ihan lapsus 2003 lainsäädännön tapauksessa. Eurooppalaisessa mallissa ihmisoikeus- ja uskonnonvapaussyistä yleensä on aina sellainen klausuuli, että voidaan vapauttaa jotkut uskonnonopetuksesta kokonaan. Se on hyvin yleistä. Silloin jos me siirrymme yhteiseen malliin, silloin on hyvin todennäköistä, että se määrä, jolle se (katsomusaine vielä tällä hetkellä) ei kelpaa, kasvaa. Nyt meillä on kuitenkin 11 vaihtoehtoa. Näistä vaihtoehdoista voi löytää enemmän kuin siitä yhdestä. Eli epäilen, että yhteinen aine nostaa tuota (noin 4000) määrää eikä vähennä, Salmenkiven mukaan.

– Mutta olen samaa mieltä Tuovin kanssa siitä, että kyse on yleissivistävästä ei-sitouttavasta opetuksesta, niin se vapautuspykälä on outo ja ei ole kovin järkevä.  Voidaan ajatella, että he jotka sitä hakee, ovat juuri niitä, joiden olisi hyvä yhdessä muiden kanssa opiskella. Olisiko yhteinen aine ratkaisu, niin siitä olen hyvin epävarma, Salmenkivi toteaa.

Radio Dein Viikon debatissa keskusteltiin myös nykymallista parhaimpana vaihtoehtona. Tästä näkemyksensä esitti Kirkkohallituksen kouluyhteistyön asiantuntija Saara Mäkelä. Kuuntele koko keskustelu täältä

 
Radio Dei Radiot_fi