Ukrainan sota ja patriarkaattien taistelu

 

Patriarkka Kirill tukee määrätietoisesti presidentti Putinia. Kuva: Shutterstock 

Lähes yksimielisesti niin kotimaamme piispat kuin ulkomaiset kirkonjohtajat ovat tuominneet Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja vedonneet rauhan puolesta, vain Moskovan patriarkka Kirill on järkähtämättä seisonut presidentti Putinin tukena.

Paavi Franciscus onkin kutsunut patriarkka Kirilliä “Putinin kuuliaiseksi alttaripojaksi”. Taustalla on epäilemättä Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän ja Moskovan patriarkaatin läheinen yhteistyö. Ortodoksisen kirkon tehtävänä on tukea kansallismielistä valtionideologiaa, mikä hyödyttää myös kirkkoa: ortodoksisuus ja venäläisyys ovat yhtä, joten venäläiset saattavat hyvin määritellä itsensä ortodokseiksi, vaikka esimerkiksi usko Jumalaan olisi vähän niin ja näin. Toisaalta ilmeisesti Putin ja Kirill tuntevat toisensa jo KGB:n vuosiltaan. 

Kiovan Rus kiistan kaukaisimmat juuret 

Kirillillä on kuitenkin Ukrainassa myös omia etuja puolustettavana. Putinin visioissa Ukrainan tulisi kuulua Venäjän hallintaan, koska Kiova on historiallisen Kiovan Rusin ja sitä seuranneen Venäjän ensimmäinen keskus. Myös Venäjän kirkko katsoo historiansa alkavan Kiovan ruhtinaan Vladimir I:n kasteesta ja samoihin aikoihin, 900-luvun lopulla, Kiovaan perustettiin Konstantinopolin patriarkan alainen metropoliitan istuin, josta Moskovan patriarkan istuin historiallisesti periytyy. 

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

Kirkollisessa kiistassa Ukrainaan liittyen on monta osapuolta. Jo pidemmän aikaa ortodoksisessa maailmassa on ollut arvovaltakiistaa patriarkaattien välillä. Jo 300-luvun ekumeenisista kirkolliskokouksista periytyy Konstantinopolin ekumeeniselle patriarkalle kunniasija ortodoksisista piispoista arvossa ensimmäisenä, koska vuoden 1054 skismasta lähtien piispanistuimista arvokkain, Rooma, on ollut skismassa muiden kanssa. Sitten seuraavat arvossa Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkat, joiden kaitsettavana on yhteensä reilusti alle 10 miljoonaa maailman vajaasta 300 miljoonasta ortodoksista. Moskovan patriarkaatilla jäseniä on taas arviolta jopa yli 100 miljoonaa, mikä tekee siitä kirkkaasti suurimman ortodoksisen kirkon. 

Moskovan patriarkaatilla ja kenties varsinkin patriarkka Kirillillä, on ollut tavoitteena uudenlaisen johtoaseman saavuttaminen ortodoksisessa maailmassa osin ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen kustannuksella. 

Nyt sekä sodan että kirkollisen kiistan kohteena on Ukraina. Moskovan patriarkaatti itsenäistyi Konstantinopolista vuonna 1589, vaikka jo 1441 Venäjällä kieltäydyttiin hyväksymästä bysanttilaisten johdolla Firenzen kirkolliskokouksessa neuvoteltua idän ja lännen kirkon unionia ja katsottiin kreikkalaisten suostuneen skismaattisiin päätöksiin. 

Ukrainan alue kuului kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alueeseen vuoteen 1686, jolloin sen siirrosta Moskovan patriarkaattiin sovittiin ja alueen kanoninen kaitsenta siirtyi ”ikuisiksi ajoiksi” Moskovan patriarkalle. Tuohon aikaan Konstantinopoli oli jo turkkilaisten pääkaupunki ja islaminuskoiset turkkilaiset olivatkin aktiivisesti edistämässä tätä sopimusta. 

Ukrainan kirkon mutkikkaat vaiheet: skismaa ja hajaannusta

 Ukrainan kirkkohistoria on kaikkineen monimutkainen ja vaiheikas, mutta maan itsenäistyttyä Neuvostoliitosta 1991 maahan muodostui kaksi suurta kilpailevaa ortodoksista kirkkoa (näiden lisäksi oli muutamia pienempiä ryhmiä). Suuremmaksi kirkoksi muodostui nationalistisesti asennoitunut, ukrainan kieltä korottanut kirkko, joka julisti itsensä autokefaaliseksi ja nimesi itsensä Kiovan patriarkaatiksi. Vuodesta 1995 patriarkkana toimi Filaret. Hieman pienemmäksi, mutta yleisesti ortodoksisen maailman tunnustamaksi, tuli Moskovan patriarkaatin alainen autonominen Ukrainan ortodoksinen kirkko. 

Kansallinen Kiovan patriarkaatti oli siis Ukrainassa suosituin kirkko, mutta skismassa muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa. Muut ortodoksiset kirkot tunnustivat sen sijaan Ukrainan kuulumisen Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. 

Venäjän miehitettyä Krimin 2014 kansallinen henki vahvistui myös Ukrainassa. Samana vuonna presidentiksi valittiin Petro Porošenko, jonka kirkkopoliittiseksi tavoitteeksi tuli Ukrainan kirkon itsenäisyys ja yleinen tunnustaminen. 

Vuoden 2019 alkupäivinä ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tunnustikin Ukrainan kansallisen kirkon autokefalian. Kirkon johtajaa ei kuitenkaan kutsuttu patriarkaksi ja uudeksi johtajaksi Filaretin sijaan tuli Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifani. Tähän uuteen kirkkoon liittyi joitakin hiippakuntia Moskovan patriarkaatin alaisesta Ukrainan ortodoksisesta kirkosta, mutta Ukrainan kirkollinen yhteys ei toteutunut, vaan autonomista Moskovan patriarkaattiin kuuluvaa kirkkoa johtaa edelleen metropoliitta Onufri. Porošenkokin hävisi vuoden 2019 vaalit Volodymyr Zelenskille. 

Moskovan ja Konstantinopolin välirikko

Kirkko-oikeudellisesti tilanne oli ongelmallinen, koska Ukrainan alue oli kuulunut Moskovan patriarkaattiin, joka ei hyväksynyt alkuunkaan Ukrainan skismaattisena pitämäänsä kirkkoa eikä ollut aikeissa tunnustaa sitä. Ukrainassa Moskovan patriarkaatilla on lisäksi paljon kirkkoja ja muuta omaisuutta, josta se ei ole halukas luopumaan. Ekumeenisen patriarkan menettelyä pidettiin Moskovan patriarkaatissa niin ikään skismaattisena ja laittomana, koska Moskovan tulkinnan mukaan autokefalian saattoi myöntää vain se patriarkaatti, josta itsenäistyminen tapahtui. Konstantinopolissa autokefalian myöntämistä on pidetty ekumeenisen patriarkan toimivaltaan kuuluvana asiana. Esimerkiksi Suomen ja Baltian maiden itsenäistyttyä vuoden 1917 jälkeen, olivat nämä hakeneet tunnustusta itselleen ja autonomialleen Konstantinopolista, eivät Moskovasta. Samoin oli Puolan autokefaalisen ortodoksisen kirkon laita. Myöhemmin myös Moskova kyllä hyväksyi näiden kirkkojen autonomian ja Puolan kirkon autokefalian. Niinpä Moskovan patriarkaatissa Bartolomeosta alettiin syytellä ”paavillisista” valtapyyteistä ortodoksisen maailman yli. 

Jo silloin, kun neuvotteluja vielä käytiin vuonna 2018 Moskovan patriarkaatti ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatti päätyivät keskenään skismaan, kun Moskova ilmoitti kieltävänsä pappejaan toimittamasta liturgiaa Konstantinopolin patriarkaattiin kuuluvien pappien kanssa sekä jättävänsä ekumeenisen patriarkan pois esirukouksistaan. Myös ehtoollisyhteys patriarkaattien välillä rikkoutui samaan tapaan kuin Rooman ja Konstantinopolin välillä vuonna 1054. Ehtoollisyhteyden katkeaminen ei kuitenkaan ole ilmeisesti ole ollut täydellinen. 

Bartolomeos on kehottanut ortodoksisia kirkkoja tunnustamaan Ukrainan kirkon autokefalian. Maailman 15 autokefaalisesta ortodoksisesta kirkosta myös Aleksandrian patriarkaatti ja Kreikan ja Kyproksen ortodoksiset kirkot tunnustivat Ukrainan kirkon autokefalian. 

Moskovan patriarkaatti ei tahtonut kuulla autokefaliasta puhuttavankaan ja piti sitä sen sisäisiin asioihin puuttumisena. Myös Damaskoksessa päämajaansa pitävä Antiokian patriarkaatti sekä Serbian ja Romanian patriarkaatit ja Puolan ortodoksinen kirkko päättivät joko olla tunnustamatta Ukrainalle autokefaliaa tai pidättäytyivät siitä, kunnes Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatit ovat päässeet asiasta sopuun ja Ukrainan kirkko-oikeudellinen tilanne on selkiytynyt. Politiikalla näyttäisi olevan osansa: Serbia on Venäjän perinteinen liittolainen, samoin Syyrian Damaskoksessa istuva al-Assadin hallinto. 

Toiset kirkot ovat ottaneet odottavan kannan, näin esimerkiksi pienoinen Jerusalemin patriarkaatti. Toisaalta taas Venäjän kanssa vuonna 2008 sodan käyneen Georgian patriarkaatissa Ukrainan kirkon autokefalian tunnustaminen vaikuttaa olevan vain ajan kysymys. Nationalismi ja politiikka näyttelevät siis tässäkin asiassa tärkeää roolia. 

Ukrainan sodan syttyminen tänä vuonna on sekoittanut kirkollista tilannetta entisestään. Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan autonominen kirkko ja sen metropoliitta Onufri ovat tuominneet venäläisten teot ja osa piispoista on ohjeistanut pappejaan olemaan lukematta esirukouksia patriarkka Kirillin puolesta. Myös monet Venäjän ulkopuolella olevat Moskovan patriarkaattiin kuuluvat seurakunnat ovat lakanneet muistamasta patriarkka Kirilliä esirukouksissaan ja osittain jopa tunnustelleet mahdollisuutta liittyä toisten patriarkkojen alaisuuteen. 

Myös Moskovan patriarkaatin alainen Liettuan autonominen ortodoksinen kirkko on tuominnut patriarkka Kirillin toimet ja ilmaissut toiveensa siirtymisestä pois tämän kirkollisesta kaitsennasta. 

Patriarkaattien taistelun muut rintamat

Esirukoukset eivät ole kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla patriarkaatit ovat sodan kulisseissa taistelleet. Vastatoimena sille, että Konstantinopoli ja Aleksandria ovat tunnustaneet Ukrainan kirkon autokefalian, Moskovan patriarkaatti on perustanut molempien alueelle eksarkaatin eli useammasta hiippakunnasta koostuvan kirkollisen, eksarkin arvonimeä kantavan piispan johtaman hallintoalueen. Samalla Moskovan patriarkaatti ilmoitti ottaneensa ”helmaansa” toisten patriarkaattien pappeja ja seurakuntalaisia. Tätä taas pidettiin tuomittavana laajentumisena toisten patriarkaattien alueelle, koska ortodoksisen ajattelun mukaan kirkkokuntien rajat ovat periaatteessa maantieteellisiä, eivät etnisiä. 

Myös harhaoppisyytökset on kaivettu käyttöön. Moskovan patriarkka on syyttänyt Bartolomeosta ortodoksisten opin vastaisista valtapyyteistä ja puuttumisesta oman toimialueensa ulkopuolisiin asioihin. 

Vastaavasti suuri joukko arvovaltaisia ortodoksisia teologeja, mukaan lukien metropoliitta Epifani, on syyttänyt Kirilliä etno-fyletistisestä harhaopista, jossa kirkko samaistetaan vahvasti yhteen venäläiseen kansaan. Erityisen kyseenalaisena on pidetty Moskovan patriarkaatin tukea Venäjän sodalle ja sen opetusta ”venäläisestä maailmasta” (russkij mir). Lisäksi omavaltaisia hiippakuntien perustamista toisten patriarkaattien alueelle sekä ehtoollis- ja rukousyhteyden katkaisemista Konstantinopolin patriarkaattiin on pidetty skismaattisina tekoina, joita ratkaisemaan on vaadittu jopa pan-ortodoksista kokousta ja Kirillin viraltapanoa. 

Viimeisimpänä kiistassa, elokuun lopulla 2022, Moskovan patriarkaatti ilmoitti myöntävänsä autokefalian Pohjois-Makedonian kirkolle, joka tunnetaan Ohridin arkkihiippakuntana. Ekumeeninen patriarkaatti on kuitenkin jo aiemmin myöntänyt kirkolle autokefalian. Moskovan patriarkaatin voi siis tulkita kävelevän Konstantinopolin yli ja ottamaan itselleen johtoasemaa ortodoksisessa maailmassa. Toisaalta näin Moskova pyrkii luultavasti saamaan Ohridin arkkihiippakunnasta itselleen liittolaisen ortodoksisen maailman kiistoissa. 

Kiista Ukrainan kirkosta siis repii ortodoksista maailmaa hajalle. Vaikka Moskovan patriarkaatin valtapyyteet Ukrainassa ovatkin kanonisesti perusteltavissa, ovat ne nyt osaltaan rakentamassa oikeutusta Venäjän julmalle sodalle Ukrainassa ja Kiovassa, Moskovan patriarkaatin omassa historiallisessa ytimessä. Missään tapauksessa nämä vaiheet eivät tule lisäämään Moskovan patriarkaatin hengellistä tai moraalista arvovaltaa nykyihmisten tai historian silmissä. 

Teksti: Jussi Seppälä, Perustan toimitussihteeri, TM 

Käytetyt lähteet:

Denysenko, Nicholas E. (2018) The Orthodox Church in Ukraine: a century of separation. Illinois: Northern Illinois University Press. 

Pospielovsky, Dimitry V. (1998) The Orthodox Church in the history of Russia. New York: St. Vladimir’s Seminary Press. 

Richters, Katja (2013) The post-Soviet Russian Orthodox Churh politics, culture and greater Russia. Lontoo: Routledge. 

orthodoxtimes.com 

ortodoksi.fi 

themoscowtimes.com 

patriarchia.ru 

vaticannews.va