Kirkko: Joutjärven seurakuntaneuvosto linjasi: Kohtaamispaikka saa lähteä seurakunnasta

Suomen pohjoisinta helluntaiseurakuntaa luotsaa alle kolmekymppinen pariskunta – pienillä uudistuksilla seurakuntaan on saatu lisää elävyyttä

 

Eveliina ja Miika Hokkanen ovat luontoihmisiä, joille Lapin luontoon tutustuminen on ollut mieluista. Kuva: Lauri Mäkelä

Suomen pohjoisin helluntaiseurakunta Ivalossa sai uuden pastoripariskunnan heinäkuussa. Eveliina ja Miika Hokkanen haluavat jakaa vastuun työstä niin, että kumpikin saa tehdä sitä minkä kokee soveltuvan parhaiten omaksi tehtäväkseen.

Ivalon helluntaiseurakunnan uudet työntekijät Eveliina ja Miika Hokkanen ovat luontoihmisiä, joille tutustuminen Pohjois-Lapin maisemiin on mieluisa seikkailu. Tämä on heille myös ensimmäinen kokemus palkallisesta seurakuntatyöstä. Heinäkuussa työnsä Ivalossa aloittaneet Hokkaset ovat kumpikin reilusti alle kolmikymppisiä.

Eveliina on kouluttautunut aikaisemmin luonto-ohjaajaksi. Miika on LVI-asentaja, sähkö-asentaja ja kondiittori. Kaikista näistä opinnoista ja ammateista on hyötyä tavalla tai toisella sadan hengen helluntaiseurakunnan toiminnassa. Pastoripari suunnittelee ja tekee työtä mielellään yhdessä. Heidät kummatkin on palkattu puoliaikaisella pestillä.

TV7 neliöb 24.11.-10.12.MJa

– Minun työni painottuu jumalanpalvelusten juontamiseen, hallinnollisiin kuvioihin sekä or-ganisointiin. Olen kutsumukseltani enemmän johtaja ja diakoni kuin opettaja, Miika Hokkanen kertoo.

Eveliinan ominta aluetta puolestaan on raamattutuntien pitäminen, opettaminen ja sielunhoito. He kokevat roolijaon toimivan hyvin.

Saman arvoisina eri tehtävissä

Miika Hokkanen oli ollut pari vuotta uskossa aloittaessaan raamattuopinnot Keuruun Isossa Kirjassa. Hän oli alun perin ajatellut lähtevänsä johonkin ulkomaille kehitysyhteistyöhön, mutta eräs kokenut pastori neuvoi nuorta miestä hakeutumaan ensin Isoon Kirjaan. Jälkeen päin ajatellen neuvo oli monella tavalla erinomaisen viisas.

– Olen kasvanut Siilinjärveltä ja Miika on Kangasniemeltä. Tutustuimme Isossa Kirjassa, jossa opiskelimme kumpikin seurakuntatutkinnon. Erityisalanamme oli lähetystyö, jonka harjoittelujakson Miika teki Laosissa ja minä Kambodzassa, kertoo Eveliina Hokkanen.

Hokkasten häitä vietettiin viime vuoden elokuussa. Nuoripari alkoi rukoilla oikeaa suuntaa yhteiselle elämälle. Kumpikin koki Jumalan kutsuneen heidät lähetyskentille, mutta he ymmärsivät viisaimmaksi hankkia ensin kokemusta seurakuntatyöstä kotimaassa. Sitten he huomasivat lehdestä, että Ivalon helluntaiseurakunta etsi uutta pastoria.

– Kävimme tutustumassa seurakuntaan ja koimme paikan omaksemme, Miika summaa.

Hokkaset haluavat toimia seurakunnan palvelijoina yhdessä samanarvoisina, vaikkakin työtehtävät jakautuvat kummankin vahvuuksien ja taipumusten mukaan.

Kuva: Eveliina Rantanen

Seurakunta kahvikupin ääreen

Pian muuttonsa jälkeen Hokkaset pääsivät mukaan lastenleirille, joka järjestettiin helluntaiseurakunnan leirikeskus Ukontuvalla. Siellä tuli uskoon toistakymmentä lasta. Nyt seurakunnassa on aloitettu pyhäkoulu ja varkki-ikäisten junnukerho. Miika on tarvittaessa mukana lapsityössä, sillä hän kokee sen erittäin tärkeäksi työmuodoksi. Vastuuta on kantamassa muitakin seurakuntalaisia.

Vielä muutama vuosi sitten Suomen pohjoisimmassa helluntaiseurakunnassa nuorimmat jäsenet olivat jo viidenkympin ohittaneita, mutta nykyisin siellä on useita nuoria perheitä lapsineen. Musiikkivoimistakaan ei ole pulaa. Kylän keskellä sijaitsevan seurakuntasalin ilmettä uudistettiin viime vuonna, osa penkeistä poistettiin ja tilalle tuotiin pöytiä ja mukavia tuoleja. Miikan mielestä muutos on osoittautunut toimivaksi:

– Olemme välillä lyhentäneet jumalanpalveluksia ja lopuksi antaneet seurakuntalaisille mahdollisuuden jakautua ryhmiin kahvikupin ääreen keskustelemaan kuulemastaan opetuksesta.

Hokkaset kokevat haasteeksi yhteyden luomisen seurakuntalaisten keskelle. Kokoontumisten jälkeen väki lähtee normaalisti saman tien koteihinsa, eikä kohtaamista juurikaan synny. Uusi malli voi tarjota mahdollisuuden keskusteluun, mutta ketään he eivät halua painostaa siihen.

– Emme toki halua tehdä liian isoja ja radikaaleja muutoksia. Kuulostelemme ja opettelemme tuntemaan täkäläistä elämänmenoa ja ihmisiä, Eveliina toteaa.

Kaamoksen odotusta

Eveliina Hokkanen on koko ikänsä halunnut tulla kirjailijaksi. Häneltä ilmestyi viime vuonna esikoisteos Naavalla kiedottu (Aikamedia 2020). Siinä eräs tärkeä kohtaus sijoittuu Inarin kuntaan, vaikka hän ei sitä kirjoittaessaan vielä aavistanut pian asuvansa siellä.

– Aloitin kirjoittamista jo vuosia sitten, kun kärsin ahdistuneisuudesta. Sen kylkiäisiksi sain sitten vielä syömishäiriön. Toipuminen eteni vaiheittain hyvien terapeuttien ja lääkäreiden avustuksella, Eveliina kertoo menneisyyteen kuuluvista asioista.

Lähinnä nuorisolle suunnattu romaani ei kerro hänen omasta elämästään, mutta päähenkilönä olevan nuoren naisen kokemuksissa on paljon samaa. Pöytälaatikossa on useita käsikirjoituksia, joista yksi on pian valmis lähetettäväksi jollekin kustantamolle. Hänen uudessa kirjassaan luonto on tärkeässä roolissa.

– Nautimme vaeltamisesta, kalastamisesta ja metsästämisestä yhdessä. Miika metsästää metsäkanalintuja ja minä teen mielelläni saman tien niiden jälkikäsittelyt. Olen itsekin aikeissa hankkia metsästyskortin.

Tulevaisuutta ajatellessaan pastoripari voi hyvin kuvitella löytävänsä itsensä vielä joskus vaikkapa Aasian köyhistä maista kaikkein heikommassa olevien parista. Mutta nyt heidän paikkansa ja tehtävänsä on kaamokseen valmistautuvassa Pohjois-Lapissa.