Seurakunnan perustamista seuraava askel: oma raamattukoulutus

 

Paimentolaisten seurakuntakoulu kasvattaa pienten seurakuntien vastuunkantajia Mongoliassa. Evankeliumi leviää jurtasta jurttaan.

– Kun tulin Mongoliaan ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla, oli maa juuri avautumassa monille uusille vaikutteille. Maan ensimmäinen seurakunta oli perustettu muutama vuosi aiemmin. Uusia pieniä seurakuntia alkoi syntyä. Joitain innokkaita ja hyviäkin kansallisia evankelistoja alkoi ilmaantua. Ihmiset kuuntelivat hyvää sanomaa halukkaasti. Seurakunnissa vaihtuvuus oli suurta. Niillä ei yleensä ollut vielä omia toimitiloja ollenkaan. Uuden testamentin ensimmäinen käännös oli ilmestynyt hiljattain. Vanhaa testamenttia käännettiin parhaillaan. Tuolloin olin sisäänajovaiheessa ja paljon virheitäkin tuli tehtyä, mutta niistä opittiin, muistelee Mongolian-lähetti Mika Laiho.

– Miten näitä uusia ihmisiä, joilla ei ollut mitään kristinuskon tuntemusta, pitäisi opettaa, se oli heti alusta alkaen iso kysymys. Maallikkolähettinäkin pystyin antamaan tuolloin tarvittavaa perusopetusta: kasteopetus, raamattupiirit ja monet keskustelut vastuunkantajien kanssa tulivat itsellekin tutuksi. Yritimme myös järjestää viikon mittaisia kursseja, joilla oli opetusta lähinnä iltaisin, kertoo Laiho.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Pääkaupunkiin oli syntymässä yhteiskristillinen raamattukoulu, ja siellä olevilla seurakunnilla oli myös omaa opetusta. Maalla sellaista ei kuitenkaan ollut. Usein näytti myös käyvän niin, että jos maalta lähetettiin pääkaupunkiin joku opiskelemaan, hän ei enää palannutkaan kotiseudulleen.

– Jo tuolloin oli rukousaiheenamme säännöllisen raamattukoulutuksen saaminen Arhangaihin, kertaa Laiho.

Aika monta vuotta kului, ennen kuin päästiin tuumasta toimeen. Ensin syntyi seurakunta, jonka pastorilla oli myös haave raamattukoulutuksesta. Paimentolaisten seurakuntakoulu alkoi Arhangaissa syksyllä 2016.

– Palvelemme erityisesti alueen pieniä seurakuntia, joilla ei ole mahdollisuutta lähettää pitkäaikaisia opiskelijoita pääkaupunkiin. He voivat tulla viikon kestävälle koulutusjaksolle omista kylistään.

Monet yöpyvät tuttujen tai sukulaisten luona, osa kirkolla, jossa koulutus järjestetään. Vuodessa on neljä jaksoa, ja tämä ensimmäinen kurssi kesti kaksi vuotta, opetusta oli siis yhteensä kahdeksan viikkoa. Paimentolaisten seurakuntakoulun molempina kesinä on ollut myös harjoittelujakso seurakunnan leirillä.

Syksyllä 2016 alkanut Paimentolaisten seurakuntakoulun ensimmäinen kurssi Arhangain läänissä Mongoliassa sai todistukset käsiinsä joulun alla. Kaksivuotisen koulutuksen suoritti 12 seurakuntien vastuunkantajaa. Yhteensä koulutukseen osallistui yli 40 henkeä, joista osa jatkaa opintojaan vielä seuraavan kurssin kanssa.

Haaveissa on tavoittaa alueen paimentolaisia ja tuoda hyvää sanomaa heille ymmärrettävällä tavalla. Mongolian perinteinen elinkeino on liikkuva karjan laidunnus. Paimentolaisten parissa on yllättävän vähän kristittyjä.

– Oikein kukaan ei tunnu keksineen hyviä toimintamuotoja. Meidänkin opiskelijoistamme useimmat asuvat kylissä, ja osalla on myös omaa karjaa. Monilla on kiertävää paimentolaiselämää viettäviä sukulaisia, pohtii Mika Laiho.

Opetuksen suunnittelussa iso kysymys on ollut löytää tasapaino luokkahuoneeseen sopivan teoreettisen opiskelun ja käytännöllisemmän harjoittelun välillä.

– Omien havaintojeni perusteella aika harvoilla meistä on oikeanlaiset lahjat ja esitystapa, jolla sanoma tulee eläväksi ja ymmärrettäväksi kansankielellä. Mutta joillakin on sellainen kyky, ja heitä on ilo kuunnella. He käyttävät kertomuksia ihan tavallisesta arjesta ja osaavat liittää siihen elävästi ja ymmärrettävästi kristillisen sanoman, miettii Laiho.

– Opetus tuntuu tukeneen etenkin sellaisia pikkuisia kyläseurakuntia, joissa on olemassa oma, ainakin jollakin tavalla toimintaa vetämään kykenevä paikallinen johtaja tai vetäjä.

Lähes kaikki kyläseurakunnat ovat pieniä, muutaman ihmisiä ryhmiä, jotka ovat usein syntyneet jonkin evankelioimisporukan vierailun jälkeen. Evankelioijat ovat jatkaneet matkaansa, ja uskoon tulleet ovat jääneet ihmettelemään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Yhdessä vähän aktiivisemmassa seurakunnassa on teologisen koulutuksen saanut vetäjä, muissa vastuu on maallikoilla.

– Omalle seurakunnallemme, jonka tiloissa ja organisoimana koulutus tapahtuu, on koulutuksen tärkein anti omien sivuseurakuntien tukeminen. Meiltä käsin on aloitettu 4–5 sivuseurakuntaa, joissa on säännöllistä toimintaa. Kaikkien näiden vetäjät osallistuvat koulutukseen. Näiden vastuunkantajien kasvua on ollut jännittävä seurata. Asiathan eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan asiat ottavat aikansa. Mutta kun ihmisellä itsellään on kiinnostus, asiat alkavat soljua eteenpäin, ja ymmärrys ja osaaminen lisääntyvät. Erityisen kivoja ovat koko perheen kanssa seurakuntaan tulevat ihmiset, toteaa Laiho tyytyväisenä. Työ kantaa hedelmää.

 
Kylvaja artikkelibanneri