Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Pitkä matka Ukrainasta Perniöön

 

Diana Skorniakova kasvoi ortodoksiperheessä, mutta tuli varsinaisesti uskoon teini-ikäisenä baptistiseurakunnassa. Kuva: Diana Skorniakovan albumi

Diana Skorniakova yrittää ymmärtää Jumalan suunnitelmaa silloin, kun selviytyjän syyllisyys vaivaa. ”On ollut vaikeaa kuunnella ylistysmusiikkia, jossa iloitaan Jumalan hyvyydestä ja läsnäolosta.”

Diana Skorniakova oli matkustanut helmikuun 18. päivänä synnyinkaupunkiinsa Vinnytsjaan juhlimaan 24-vuotissyntymäpäiväänsä perheensä kanssa. 23. päivän iltana hän suuntasi äitinsä ja tämän miehen kanssa teatteriin. Ilmassa oli jännitettä, mutta sodan syttymistä ei kukaan osannut odottaa.

Aamuneljältä heidät herätti puhelu: vanhan armeijan tukikohdan lähellä asuva isoäidin sisko oli havahtunut pommitusten ääniin.
Seuraavat päivät olivat kaoottisia.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

– Katsoimme kaiken aikaa uutisia. Mitä poliitikot ja hallitus sanoivat, mitä meidän pitäisi tehdä. Yritimme selvittää, missä olivat lähimmät pommisuojat, Skorniakova kertoo.
Pian päätettiin, että hän pakenisi äitinsä kanssa. He olivat aikoneetkin tulla Suomeen töihin perniöläiselle marjatilalle, ja nyt työnantaja kutsui heidät asumaan marjanpoimijoiden asuntolassa jo ennen työsuhteen alkua.

– Aluksi en halunnut lähteä. Ajattelin, että voisin tehdä vapaaehtoistyötä. Mutta ajatus kaupungin toisella puolella olevaan sairaalaan menosta alkoi tuntua mahdottomalta, koska voisin kuolla matkalla sinne, Diana Skorniakova kertoo sodan ensimmäisistä, pelonsekaisista päivistä.

Sukulaiset kehottivat lähtemään, mutta isoäidin jättäminen kouraisi. Hänen oli terveydentilansa vuoksi vaikeaa olla pommisuojassakin, saati sitten lähteä Euroopan halki. Äidin veli kuitenkin lupasi huolehtia tästä, ja niin äiti ja tytär pakkasivat laukkunsa.

Ruuhkainen pakomatka

Parivaljakko suuntasi pariksi päiväksi Lviviin, jossa Diana Skorniakova asui. Lähellä Puolan rajaa olevasta kaupungista pääsisi helpommin rajan yli.

Campus Crusade for Christ -evankelioimisjärjestössä mukana oleva kämppäkaveri ja toinen ystävä olivat muuttaneet asunnon pienimuotoiseksi avustuskeskukseksi, josta vietiin voileipiä, teetä ja kahvia kävelymatkan päässä olevalle rautatieasemalle. Niille olikin kysyntää, sillä asema oli tupaten täynnä väkeä. Raiteilla liikkuivat vain evakuointijunat, jotka veivät ihmisiä maksutta Puolaan.

Jos Jumala on antanut minulle kaiken tämän, hän voi myös käyttää minua täällä

Jonot olivat niin valtavat — ihmiset jättivät laukkujaankin päästäkseen sisään — että Diana Skorniakova ja hänen äitinsä päättivät vaihtaa junan bussiin. Liput Puolaan ajavaan bussiin olivat kalliit, mutta ainakin he mahtuisivat kyytiin laukkuineen.

Myös Skorniakovan seurakunnassa tehtiin vapaaehtoistyötä. Hiljattain ostettuun rakennukseen majoitettiin pakenevia, ja seurakuntalaiset toivat heille makuupusseja, pyyhkeitä ja muita tarvikkeita.

– Ihmiset olivat ahdistuneita, mutta saatoimme rukoilla ja kertoa evankeliumia, hän kertoo.
Samalla heitettiin hyvästit, sillä ei ollut tietoa, milloin hän näkisi seurakuntalaisia uudestaan.

Lasten kautta löytyi työtä

Puolassa matka jatkui krakovalaisten ystävien huomasta Varsovaan ja sieltä suomalaisten vapaaehtoisten avulla Viron yli ensin Helsinkiin ja sitten Perniöön. Yhteys avuntarjoajien ja -tarvitsijoiden kautta löytyi Finland for Ukraine (Suomi Ukrainan puolesta) -Telegram-kanavan kautta.

– He olivat tavallisia ihmisiä, eri ammateissa ja elämäntilanteissa, mutta päättivät auttaa.

Työn aloittamista piti odottaa yli kuukauden, mutta joutenolo turhautti. Eräänä päivänä kadulla kävellessään Skorniakova näki ukrainalaislapsia leikkimässä keskenään ja keksi perustaa näille kerhon.

– Seurakunnassani Lvivissä olimme järjestäneet lastenkerhoa, ja minulla oli kokemusta toimimisesta lasten kanssa.

Paikallinen pappi, jolta tilat olisi voinut saada, oli juuri silloin poissa maasta. Kävelyretkillä vastaan tuli kuitenkin nuorisotalo, joka pöytätenniksineen ja biljardipöytineen näytti sopivalta paikalta. Skorniakova otti yhteyttä työntekijöihin ja sai jo samana päivänä pyynnön tulla juttelemaan. Nuorisotalolla työskenteli ohjaajana Salon vapaaseurakunnan vanhimmiston puheenjohtaja Elisa Paavola, jonka kautta yhteys löytyi sekä seurakuntaan että kouluun: seuraavana aamuna paikallisen koulun rehtori pyysi Skorniakovaa auttamaan ukrainalaislasten opetuksessa.

Selviytyjän syyllisyys

Nyt Diana Skorniakova asuu yhä Saloon kuuluvassa Perniössä. Hän on lopettanut sesonkityön ja pohtii tulevaisuudensuunnitelmia, joita hänellä oli ennen sodan alkua. Hän haluaisi siirtyä graafiselta alalta fysioterapeutiksi, mutta missä ja miten? Yrittääkö yhä Puolaan vai hakeako suomalaiseen korkeakouluun? Voisiko hän muuttaa opintojen perässä äidin jäädessä Perniöön?

Kun lapsi opettelee kävelemään, vanhempi odottaa kauempana ja kutsuu tätä luokseen. Siltä minustakin tuntuu.

Aivan aluksi vapaaehtoistyö tuntui merkitykselliseltä ja reitti Suomeen siunaukselta. Asuntolassa on kuitenkin välillä syntynyt kitkaa muiden maannaisten kanssa — jaettu kriisitilanne ei aina yhdistä — ja nyt edessä on vaikeita päätöksiä. Sodan takia on ollut vaikeaa kuunnella ylistysmusiikkia, jossa iloitaan Jumalan hyvyydestä ja läsnäolosta.

Samalla Skorniakovaa painaa niin sanottu selviytyjän syyllisyys. Hän on turvassa, töitä on järjestynyt ja englannintaitoisena hän pystyy vieläpä juttelemaan suomalaisten kanssa — ja kaiken aikaa kotimaata pommitetaan.

– Yritän ymmärtää, että jos Jumala on antanut minulle kaiken tämän, hän voi myös käyttää minua täällä, Diana Skorniakova pohtii.

– Kun lapsi opettelee kävelemään, vanhempi odottaa kauempana ja kutsuu tätä luokseen. Siltä minustakin tuntuu. En ymmärrä, mitä Jumala haluaa, mutta hän tuntuu kutsuvan minua jonnekin.

Teksti: Pia Korhonen