Lähetystyö: Marokkolainen ja kristitty -sarjan hedelmiä: Kymmeniä tulee uskoon kuukausittain Kotimaa: Asunnoton nuori tarvitsee apua päästäkseen kadulta pois

Pastori ja psykoterapeutti painottaisi seurakunnassa sielunhoidon sijaan keskinäistä kohtaamista

 

Seurakunta voisi olla myös itseään hoitava yhteisö, jonka ei tarvitsisi nojata muutamaan yksittäiseen auttajaan, Harri Kankare uskoo. Kuva: Unsplash

Harri Kankareen unelmana on seurakunta, jossa sielunhoitajia ei juuri tarvittaisi. Sen sijaan hän haluaisi nähdä yhteisön, jossa jokainen on valmis kohtaamaan toisia ja kysymään oikeita kysymyksiä.

Harri Kankare olisi valmis poistamaan sielunhoidon ja terapian seurakunnista. Se on vahva väite pastorilta, joka on samaan aikaan myös erityistason psykoterapeutti ja ratkaisukeskeinen työnohjaaja.

Eikä Kankare vastustakaan terapiaa tai sielunhoitoa sinänsä, mutta seurakunta tarvitsisi hänen nähdäkseen jotain muuta: taidon hoitaa itseään yhteisönä.

Uuden Tien verkkolehti (ilmainen kuukausi)

Kuka kohtaa tavallisen seurakuntalaisen?

Pastorin ja psykoterapeutin ammattien yhdistelmä on ymmärrettävästi pistänyt Harri Kankareen miettimään psyykkisen hyvinvoinnin merkitystä seurakunnassa.

– Ihminen tulee aina seurakuntaan kokonaisena eli hänessä on sekä luonnollinen että hengellinen ihminen, Kankare sanoo.

Hän viittaa jo Tuomas Akvinolaisen ajatukseen, jonka mukaan kristityillä on sekä luonnollisia että yliluonnollisia hyveitä. Hyveiden vanavedessä tietysti uiskentelevat mukaan myös paheet ja kaikki ihmisluonnolle ominainen keskeneräisyys.

– Ja koska ihminen tulee seurakuntaan kokonaisena, seurakunnan täytyy pohtia sitä, hoidetaanko koko ihmistä vai vain hengellistä puolta.

Harri Kankare on kouluttautunut Vapaakirkon pastoriksi ja työskentelee Kokkolan baptistiseurakunnassa. Kuva: kotialbumi

Niin seurakunnat pohtivatkin. Tilaisuuksien yhteydessä tarjotaan usein rukouspalvelua, usein myös sielunhoitoa. Kiinnostusta herättävät myös sielunhoidolliset tapahtumat ja kurssit, joilla voi käsitellä niin omia kipukohtia kuin saada eväitä toisten tukemiseen.

Sielunhoito seurakunnassa ei kuitenkaan ole riittävä vastaus tarpeeseen, Harri Kankare uskoo.

Hän toteaa, että seurakuntalaiset koostuvat karkeasti kolmesta ihmisryhmästä. On pieni joukko monessa mukana olevia aktiiveja ja saman suuruinen porukka autettavia eli niitä, jotka tarvitsevat kipeimmin tukea ongelmiensa kanssa. Suurin osa lukeutuu näiden kahden välimaastoon eli niin sanotusti tavallisiin tallaajiin, joiden elämä on suhteellisen tasapainoista.

– Mutta jos tätä keskiryhmää ei kohdata, he kääntyvät ihmisen perusluonteen mukaisesti kohti kielteisyyttä. Heistä tulee kriitikkoja.

Yksittäinen auttaja uupuu nopeasti

Mitä väärää sielunhoidossa siis on? Ei varsinaisesti mitään, Kankare ajattelee.

– On hyvä mennä alttarille ja etsiä yhdessä rukoillen sielunhoitajan kanssa suuntaa eteenpäin.

Ongelmana Kankareen mielestä on se, että sielunhoidossa yksi auttaa ja toinen on autettava. Kun autettavia sitten riittäisi muutamalle muullekin sormelle, auttaja uupuu.

– Näkyni on, että seurakunnat olisivat yhteisöseurakuntia, joissa ihmisillä on ratkaisukeskeisiä työkaluja auttaa toinen toisiaan eteenpäin elämän eri vaiheissa.

Pienryhmät tai solut voidaan nähdä eräänlaisena ratkaisuna tähän, onhan niissä joukko toistensa rinnalla kulkevia kristittyjä. Harri Kankareen visio ulottuu silti vielä pidemmälle, yli ryhmärajojen.

– Mitä tapahtuisi, jos kaikki päättäisivät kohdata itselleen vieraan ihmisen kokouksessa? Entä, jos seurakuntaa valmennettaisiin tähän?

Kohtaaminen on superruokaa

Ajatus kohtaamisen merkityksestä nousee Raamatusta, mutta psykologia ja neurobiologia vahvistavat sen merkitystä, Kankare ajattelee. 

– Mitä tapahtuu, kun ihmiset resonoivat eli kohtaavat toisensa? Tänään se nähdään ”superfoodina”, hän sanoo.

Kankare toteaa sen lisäävän mielihyvähormonina tunnettua oksitosiinia sekä vaikuttavan myönteisesti parasympaattiseen hermostoon eli tahdosta riippumattoman hermoston toiseen pääosaan.

– Jos kohdataan ihmisiä ja Pyhä Henki yhtyy tähän, kaikki on mahdollista.

Kohtaamisen ja yhteisöllisyyden korostaminen eivät Kankareen mukaan sulje hengellisyyttä pois, päinvastoin.

– Seurakunnan onkin mentävä aina hengelliseen suuntaan. Jos me keskitymme Jumalan etsimiseen ja rukoukseen, kohtaamisiakin syntyy luontevasti.

Pintataso riittää

Ratkaisukeskeisyys taas tarkoittaa huomion suuntaamista ihmisen voimavaroihin ja tulevaisuuteen menneisyyden sijaan. Mikä toimii nyt ja mihin suuntaan ollaan menossa?

Harri Kankareelta on kysytty, eikö ratkaisukeskeisyyden sijaan pitäisi olla raamattukeskeinen. Hänen mielestään ne ovat kuitenkin yksi ja sama asia.

– Raamattu vie ihmistä vääjäämättömästi kohti taivasnäkökulmaa ja välittää vahvasti toivoa ja eteenpäin katsomista.

Hän perustelee väitettä lukuisilla raamatunjakeilla, joissa Jumala lupaa antaa tulevaisuuden ja toivon (Jes. 29:11), vakuuttaa luovansa uutta (Jes. 43:18), kehottaa olemaan pelkäämättä (Joos. 1:9) ja sanoo tekevänsä ihmisen Kristuksessa kokonaan uudeksi (2. Kor. 5:7).

Tarkoitus ei ole painaa menneisyyttä villaisella, ja syvät traumat kannattaakin käsitellä terapiassa, Kankare toteaa. Mutta arkiseen kohtaamiseen riittäisivät hyvin arkiset kysymykset: miten selvisit vaikeasta kokemuksesta ja kuka auttoi sinua selviytymään? Silloin kohtaamisessa ei tarvitse mennä syvälle, vaan pintataso riittää.

– Ratkaisukeskeisyys perustuu siihen, että meitä auttavat enemmän hyvät kysymykset kuin huonot vastaukset.

Kaikki lähtee johtamisesta

– Mitä tapahtuisi, jos järjestettäisiin sunnuntaikokous, jonka teemana on kohtaaminen? Ja laitettaisiin ihmiset kohtaamaan eikä vain puhuttaisi kohtaamisesta; mitä tapahtuisi? Harri Kankare kysyy.

Jos itseään hoitavaa yhteisöä aletaan rakentaa, niin yksi askel olisi siis laittaa ihmiset kohtaamaan toisiaan rakenteiden avulla. Toinen taas on koulutus: seurakuntalaisia voisi opettaa lähestymään toisia ihmisiä hyvillä kysymysmalleilla.

Kaikki lähtee kuitenkin johtamisesta, Harri Kankare sanoo. Auktoriteettijohtamisesta pitäisi edetä fasilitoivaan eli mahdollistavaan johtajuuteen. Sellainen johtamistapa tukee ihmisten itseohjautuvuutta ja auttaa kokemaan sisäistä motivaatiota tehdä itse ja osallistua, ei vain odottaa käskyjä ylhäältä päin.

– Solunjohtaja on onnistunut silloin, kun hän on ollut hiljaa koko ajan, Kankare valottaa.

Eli ehkä yhteisöllinen seurakuntakin olisi onnistunut silloin, kun jäsenet huolehtisivat aktiivisesti toisistaan.