Mitä seurasi, kun kirkkoherra määräsi alaisensa turvapaikkatyöhön?

 

Diakonia-ammattikoulun lehtori, Hanna Niemi, tuntee seurakuntien käytännöt turvapaikanhakijoiden auttamisessa. Hän esitteli selvityksen tuloksia Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarissa viime maanantaina. Kuva: Erja Taura-Jokinen

Osa seurakunnista otti turvapaikanhakijat vastaan pelolla ja pakolla, toiset palavalla innolla. Nyt haaste on, miten ne saavat kypsytettyä vieraanvaraisuutensa yhdessä elämisen taidoksi.

Kirkon tutkimuskeskus on julkaissut selvityksen siitä, mitä seurakunnissa tapahtui turvapaikanhakijamäärän kasvaessa syksyllä 2015. Uusi julkaisu – Hätämajoituksesta Aleppon kelloihin – kertoo myös, millaisia toimintatapoja ja käytänteitä seurakunnissa syntyi työskenneltäessä turvapaikanhakijoiden parissa.

Tutkimuksen tekivät Diakonia-ammattikoulun lehtorit TM Hanna Niemi ja VTT Ulla Siirto.

Sansa neliöb. 1.-30.5.

Teksti todistaa, miten eri tavoin seurakunnat heräsivät turvapaikanhakijoiden auttamiseen.

Osa niiden työntekijöistä tarttui asiaan innolla, omaehtoisesti ja esimiehelle aloitteen esittäen. Palo levisi ja kasautui.

Jotkut seurakunnat pääsivät liikkeelle vasta sitten, kun Kirkkohallituksesta tuli ohjeita ja suosituksia.

Tapahtuipa niinkin, että paikallislehteen oli pujahtanut paikkansa pitämätön tieto seurakunnan roolista turvapaikanhakijoiden tukemisessa. Niinpä kyseisen seurakunnan oli ryhdyttävä toimeen painomusteen pakottamana.

Eräs seurakunta sai kimmokkeen, ”kun kerran naapurissakin oli niin tehty”.

 

Yhteisessä tahtotilassa oli voimaa

Seurakuntien reagointityylin voi Hanna Niemen mukaan jakaa kolmeen kastiin: 1) hitaasti käynnistyviin 2) dynaamisiin ja 3) evankelioiviin.

Hitaasti käynnistyneissä seurakunnissa esimies määräsi alaisiaan turvapaikkatyöhön, joka kasautui harvoille vastuunkantajille. Kiire ja vähäiset voimavarat kuormittivat työyhteisöä, eikä vapaaehtoisiakaan tuntunut löytyvän avuksi.

Dynaamisissa seurakunnissa tehtiin luovia ratkaisuja ja esimerkiksi ”täsmärekrytoitiin” vauhdilla vapaaehtoisia. Turvapaikanhakijoiden auttamiseen oli sitouduttu laajalla rintamalla kirkkoherroja, piispoja sekä luottamushenkilöitä myöten. Verkostossa virisi fiilis siitä, että yhdessä ollaan enemmän.

Löytyi myös niitä seurakuntia, jotka korostivat evankeliointia auttamista enemmän.

 

Osaamista, mutta myös kehitettävää

Hanna Niemen mukaan seurakuntien toiminnassa on ollut paljon hyvää, kuten vieraanvaraisuutta, henkisen huollon asiantuntijuutta ja ryhmädynamiikan osaamista.

– Seurakuntia on myös pidetty eri verkostoissa luotettavana kumppanina ja yhteisöllisyyden rakentajana.

Kehitettävää löytyy puolestaan turvapaikkahakuprosessin ja kulttuurien tuntemuksesta sekä rohkeudesta eri kulttuureista tulevien kohtaamiseen.

– Nyt olisi tarpeen reflektoida tapahtunutta yhdessä seurakunnan työntekijöiden, vapaaehtoisten ja yhteistyökumppaneiden kanssa sekä miettiä, missä onnistuttiin, mitä voisi vahvistaa, mitä pitäisi tehdä toisin ja miten kutsua maahan tulleita mukaan seurakunnan toimintaan ja vapaaehtoisiksi.

Uudet haasteet ovat ovella.

Miten käy paperittomien? Miten kypsyttää vieraanvaraisuus ja kohtaamisen taito yhdessä elämiseksi?

Tutkimukseen osallistui yhteensä 124 työntekijää ja vapaaehtoista 54 seurakunnasta. Lisäksi haastateltiin yhteensä kymmenen seurakuntayhtymän edustajaa. Haastatteluja täydennettiin kyselyllä, joka oli suunnattu kaikille kirkon monikulttuurisuustyön rekisterissä oleville yhdyshenkilöille.

Tutkimushaastatteluiden tekemiseen osallistui lehtoreiden lisäksi lähes 50 Diakin opiskelijaa, jotka keräsivät aineistoa osana omaa opinnäytetyötään, harjoitteluaan tai muuta opintoihin liittyvää tehtävää.