Kun talvisota syttyi – kentältä lähetetyt kirjeet viestivät toivosta

 

Suomessa oli tarkoitus järjestää olympialaiset vuonna 1940. Sitä varten painatettiin kirjekuoriakin. Sota muutti suunnitelmat.

Talvisota yhdisti suomalaiset. Rintamalle lähti yksimielinen joukko miehiä. Yksi heistä oli Viljo Kaijanaho. Hän kertoo sodan tapahtumista kirjeissään kotiin.

Itsenäisen Suomen historiassa on ajanjakso, jolloin itsenäisyys on ollut kirjaimellisesti uhattuna. Vuonna 1939 sodan uhka leijui ilmassa. Mannerheimin johdolla Suomen puolustusneuvosto oli jo jonkin aikaa vaatinut lisää määrärahoja Suomen puolustuksen kohentamiseksi. Mannerheimin yritykset parantaa puolustuslaitosten sodankäyntimateriaalien varustusta kohtasivat aina talvisotaan asti sitkeää vastustusta joidenkin poliitikkojen taholta.

Kesällä 1939 kuitenkin aloitettiin kannaksella linnoitustalkoot. Niihin osallistui 70 000 vapaaehtoista miestä ja 2 500 lottaa. Pitkälti vapaaehtoisten voimin rakennettiin myöhemmin kuuluisaksi tullut kantalinnoitettu 132 kilometriä pitkä Mannerheim-puolustuslinja. Syyskuun alussa syttyi toinen maailmansota. Lokakuussa 1939 Mannerheimista tuli Suomen puolustusvoimien komentaja ja Suomessa määrättiin reserviläiset ylimääräisiin harjoituksiin. Puolustusvoimien ylimääräisten harjoitusten nimellä alkaneen liikekannallepanon ensimmäinen vaihe alkoi 10.10.1939.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Reipas mieliala

Keskisuomalainen Viljo Kaijanahokin lähti yhdessä veljensä Veikon kanssa Karjalan kannakselle. Viljo oli avioitunut heinäkuussa 1937 Esterin kanssa. Viljon ja Esterin toinen lapsi oli lähdön hetkellä vasta reilun kuukauden ikäinen ja ensimmäinenkin alle puolentoista vuoden ikäinen. Kirjeet loka-marraskuulta 1939 viestivät ennen kaikkea toivosta. Ensimmäinen kirje on päivätty jo 11.10.1939 Isajärvellä: ”Reipas mieliala on vallalla poikain keskuudessa, sillä emme vielä odota pahinta, vaikka tiedot tapahtumista ovat niukat.”

Jo ensimmäisessä kirjeessä Viljo epäilee, ettei heitä kenties kotiuteta kannakselta aivan heti, mutta viikkojen vierähtäessä toivo pikaisesta kotiinpaluusta kasvaa.

26.11.39:”Saa nyt nähdä, kauanko meitä täällä pidetään. Minulla on ollut hienoinen usko, että jouluksi siirtyisimme sinnepäin tai ainakin tammikuun aikana, mutta saa nyt nähdä, mitä eduskuntakin päättää.”

Yleisten harjoitusten aikaan sotilaat asuivat paikallisen väestön keskuudessa ja paikallisväestön radiot huolehtivat, että kaikki olivat tietoisia tuoreimmista uutisista ja kansainvälisten tapahtumien käänteistä. Myöhemmin sodan alettua paikallisväestö evakuoitiin ja radiot heidän mukanaan.

Kaikki lomat keskeytetty

Talvisodan syttyessä Neuvostoliiton johtaja Stalin arveli, että Suomi olisi Neuvostoliitolle vain pikkupala, joka parhaimmillaan saisi aseisiin 100.000 miestä, mutta 337.000 miestä lähti rinta rinnan puolustamaan yhteistä vihollista.

Kun talvisota syttyi, suomalaiset unohtivat sisällissodan kipeät kokemukset ja vihanpidon. Neuvostoliiton yllätykseksi sitä oli vastassa Suomen rintamalla yhtenäinen puolustuslinja, joka heikosta varustuksestaan huolimatta kykeni tuottamaan tuhoa hyökkääjälle. Talvisota osoitti, että suomalaiset olivat valmiit uhraamaan jopa henkensä isänmaan puolesta.

Reserviläinen Viljo Kaijanaho kirjoittaa 28.11.1939: ”Mutta sittenkin tämä uhri on annettava, jos isänmaamme sen vaatii. Kirjoitin sinulle kerran, että vihollisemme voi meiltä pahimmassa tapauksessa viedä hengen, mutta sieluamme se ei voi hukuttaa ja siis jälleen näkeminen meitä kerran on vielä odottamassa.”

Marraskuun 26. päivä Neuvostoliitto lavastaa Mainilan laukaukset verukkeeksi sodan käynnistämiselle. Ilmeisesti tähän juonitteluun viitataan myös kirjeessä

29.11.39: ”Olemme kuunnelleet uutisia, joissa perivihollisemme valheellisesti koittaa sekoittaa asioita, vaan onhan vielä toivoa ja toivoa ei saa kadottaa, sillä meillä on väkevä auttaja. Hän voi meidät pelastaa turmioon joutumasta. Voi rakkaani, kun olisi saanut sinut vielä kerran tavata ja nähdä viattomat lapsiraukat kerran vielä…ja jos todella Jumala suo niin tämä tapahtuukin.”

Talvisota syttyy Antin päivänä 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä tapahtuu pahin, vaikka oli toivottu parasta. Sodan syttymispäivän tuntoja 30.11.39: ”…nyt on kaikki lomat keskeytetty ja tosi leikki näyttää kaikesta päättäen alkaneen. Niin hartaasti kuin olemme toivoneet rauhallista ratkaisua, vaan sitä ei itänaapurimme halunnut, joten ei muu nyt auta kuin käydä taisteluun. Vielä voi ihme tapahtua, vielä voi Kaikkivaltias meidät pelastaa…Vaan tässä ei auta muu, on otettava kylmä todellisuus vastaan pystypäin. Koita säilyttää rohkeutesi ja uskosi isien Jumalaan. Hän se kohtalomme johtaa. Hän on teistä huolen pitävä.”

Itsenäisyyspäivä ja joulu 1939

Itsenäisyyspäivänä 1939 epävarmuus oman itsenäisyyden säilymisestä on todellisuutta. Viljo Kaijanaho kirjoittaa: ”Vaan ei auta antautua toivottomuuteen, sillä saattaa vielä ihme tapahtua, että emme menetä itsenäisyyttämme ja jos sen menetämme olemme kuitenkin parhaamme koittaneet sen säilyttämiseksi, ettei tarvitse hävetä, että olemme vapautemme vapaasti luovuttaneet, ja että huonosti olemme maamme perintöä hoitaneet.”

Joulukuun edetessä toiveet joululomasta kotona haihtuvat. Vihollinen yrittää päästä läpi puolustuslinjan, mutta onneksi linja pitää.

Taistelut jatkuvat läpi joulun. Jouluna 1939 Viljo kirjoittaa vaimolleen Pihlajavedelle: ”Joulukuusta ei tänne voitu laittaa, kun on niin ahdasta. Sotapappi kävi illalla ja piti pienen jouluhartauden ja laulettiin jouluvirsi, vaikka ryssät ovat 100-200 metrin päässä. Eivät ne näy kunnioittavan Vapahtajamme syntymäjuhlaa, vaan paukuttavat tykistöllään lakkaamatta ja ehkä tarkoituksella häiritsevät jouluamme.”

Toivo kantaa vaikeissa olosuhteissa

Säännöllisesti toistuvia teemoja kirjeissä ovat mietteet mahdollisesta lomalle pääsystä, kiitokset kotoa tulleista kirjeistä ja paketeista. Joissakin kirjeissä on myös neuvoja arkisten asioiden hoitoon. Eräässäkin kirjeessä kehotetaan luovuttamaan toinen tilan hevosista puolustusvoimien käyttöön.

Paljon on myös haaveilua ja unelmointia vaimon ja pienten lasten jälleennäkemisestä. ”On niin mukava lukea kirjeitäsi, kun kerrot aina mitä Irmakin touhuaa. Voi kun se armo todella minulle suotaisiin, että pääsisin vielä kerran luoksenne. Se olisi suurin onni maanpäällä, mutta ellei niin ole suotu niin Jumala antaa sinulle voimaa kestää kaikki ja hän myös teistä huolehtii” (24.1.40)

Jumalaan turvautuminen ja Hänen kunnioittamisensa on vankkumaton perusta kaikissa kirjeissä.

”Ja suurin apumme on Herrassamme ylhäällä. Hän ei meidän sortua salli.” (24.1.40). Paljon on kirjeissä myös kotijoukkojen rohkaisua ja kehotusta pysyä reippaalle mielellä. Viljo Kaijanaho on pyrkinyt selvästi kirjoittamaan vaimolleen aina sopivan tilaisuuden tullen, toisen huolta hälventääkseen. Olihan kirje tai kortti rintamalta viesti siitä, että rakas oli hengissä ainakin kirjoittamishetkellä.

Sodan uhrejakin sivutaan kirjeissä. Oma joukkue taisteli aina välillä myös etulinjassa ja miehiä kaatui ja haavoittui. Myös Viljo menetti hyviä ystäviään. Eräässäkin kirjeessä hän kertoo vaikeasta tehtävästään, lupauksestaan kirjoittaa ystävänsä viimeisistä hetkistä tämän vaimolle. Viesti Esteri-vaimon veljen kaatumisesta tavoittaa Viljon, joka lohduttaa vaimoaan kirjeitse. Oman veljen kuolemasta ja siihen liittyvästä kaipauksesta on niin ikään kirjeissä. Kymmenen vuotta nuorempi Veikko-veli kuoli tarkk’ampujan luotiin 14.2.40.

Vaikeista olosuhteista huolimatta toivo ja luottamus Jumalaan kantavat. Kirjeissä kerrotaan myös, että joukkueella oli tapana illan päätteeksi laulaa muutama virsi alusta loppuun ja sitten vielä Herran siunaus. Kaikki olivat mukana, eikä kukaan vastustanut.

Talvisota päättyi 12.3. ja alikersantti Viljo Kaijanaho palasi rintamalta toukokuussa 1940. Elämää kotitilalle rakennettiin vuoden ajan, kunnes jatkosota alkoi. Viljo Kaijanaho kaatui jatkosodan alkuvaiheilla 31.7.1941 Lumivaarassa. Seitsemänkymmentäkahdeksen vuotta hänen kuolemansa jälkeen voin hänen lapsenlapsenaan todeta, että Jumala on pitänyt meistä huolen.

*

Teksti on julkaistu aikaisemmin Joulusanoma-lehdessä 2017.

 

 

 

 

Aiheet