Kirkon kuolemansairaus – miksi potilas ei kuole?

 

Ikaalisten kirkon alttaritaulu.

Kirkko ihmisten muodostamana instituutiona on aina ollut jonkin asteisessa murroksessa. Timo Eskola käsittelee artikkelissaan neljän eri aikakauden kiistakirjoitusta, joissa käsitellään luterilaisen kirkon tilaa Suomessa.

Kirkko ihmisten muodostamana instituutiona on aina ollut jonkin asteisessa murroksessa. Läntinen luterilainen teologia on spekulatiivista tiedettä, jossa kahdensadan vuoden ajan on kyseenalaistettu kirkon opinkäsityksiä milloin mistäkin syystä. Tilanne on vuosikymmenestä toiseen herättänyt profeetallisia ääniä, jotka varoittavat evankeliumin vartijaksi laitettua kirkkoa sanomansa pettämisestä.

Käsittelen seuraavassa neljän eri aikakauden kiistakirjoitusta. Teokset on valittu sillä perusteella, että ne koskevat nimenomaan luterilaisen kirkon tilaa Suomessa. Lisäksi jokainen niistä ottaa hyvin kriittisen kannan joko kirkossa valittuja opillisia suuntauksia tai siellä tehtyjä käytännön ratkaisuja vastaan. Esimerkkejä olisi löytynyt paljonkin, mutta nämä teokset antavat kuvaa asetelmasta, joka ei tunnu muuttuvan.

Oikeus Sanaan_SEKLkesäkeräys1kk_vuosisop

Kriisin todellisuus

Ensimmäisenä esimerkkinä toimii sotien jälkeiseen Suomeen tarkoitettu dogmatiikan professori Osmo Tiililänpamfletti Kirkon kriisi. Vuonna 1962 julkaistu kirja heijastelee 1950-luvulla tapahtuneita muutoksia. Tiililä kritisoi ensin teologiaa siitä, että siinä on omaksuttu Bultmannin eksistentialismia ja näkemysten kasvavaa politisoitumista. Kirjan varsinaisena kohteena on kuitenkin kirjoittajan arkkivihollinen, pohjoismaisen teologian todellinen muuttaja: lundilaisuus.

Ruotsissa Lundin yliopistossa teologia rakentui Kantin filosofian varaan, kuten Tiililä kirjoittaa. Siellä metafysiikka katosi ja saksalaisen Ritschlin perässä pietismistä tehtiin virhetulkinta. “Molemmat nämä teologiset lähdetekijät ovat johtaneet pitämään etiikkaa ja muutakin kristityn ajalliseen kutsumukseen kuuluvaa varsinaista pelastusopetusta ja -julistusta tärkeämpänä.”

Kirkon sanoma sai kantilaisen sävyn: sisäisen elämän tavoitteena on eettisesti arvokas elämä. Etiikan perusta irrotettiin Raamatusta ja moraalisen pohdinnan subjektiksi tuli ihminen itse – aivan kuten Kant oli opettanut. Tällainen ajattelu oli Suomessa tervetullutta “sille osalle papistoamme, joka oli ajan painostuksessa etsimässä kirkon työlle uusia mahdollisuuksia”. Kirkon jäsenyyden ja kansalaisuuden välille ei juuri jäänyt eroa. “Eräästä saarnatuolista kertoaan jo suoraan lausutunkin, että kirkko on yhteiskunnallinen laitos,” Tiililä kirjoittaa.

Tiililä on toki dogmatiikan ammattilaisena realisti ja ymmärtää, että ihmisten muodostama kirkko elää jo olemuksensa puolesta aina kriisissä. Hän haluaa kuitenkin herättää kirkon vastuunkantajia omana aikanaan huomaamaan, ettäopetusta valvovan papiston olisi elettävä perustellussa vastarinnassa suhteessa kirkon ulkopuolelta tuleviin muutospaineisiin.

Jaetaanko perintöä, vaikka potilas ei ole kuollut?

Seuraavassa opiskelijapolvessa yksi Tiililän seuraajista, Lasse Marjokorpi, kirjoitti nuoren teologin varhaiskypsän pamfletin Kirkon kuolemansairaus (1971). Teoksessa Marjokorpi toteaa ensin, että Tiililä erosi protestina kirkosta edellä mainitun kirjansa julkaisuvuonna. Teologiassa mikään ei kuitenkaan muuttunut. Sen sijaan esimerkiksi teologian radikalisoituminen ja politisoituminen etenivät. Sen symboliksi nousi vuonna 1969 Terho Pursiaisen Uusin testamentti (jonka vastineeksi Marjokorven kirja voidaan tulkita). Marjokorven kritiikin kärki on terävä. Samalla, kun kirkko sopeutuu tunnustuksesta irtautuvaan teologiaan, se yrittää pyhittää kansalaisuuden ilman parannuksen tekoa. Lundilaisesta kansankirkko-ajatuksesta on tullut suomalaisuutta. “Yritys ylläpitää keinotekoista synteettistä kristikuntaa on synti, joka vesittää kristinuskon oman sanoman ja pitää suuria kansanjoukkoja petollisessa turvallisuudessa.”

Myös Marjokorven mukaan kirkon kriisi johtuu mukautumisesta. “Nykyisen kansankirkkoapologiamme vika on siinä, että se on liiaksi vain vallitsevan tilanteen teologista vanhurskauttamista.” Suola puuttuu, eikä kirkko ole uskollinen kutsumukselleen. Niinpä se on pitkälti muuttunut yhteiskuntaopilliseksi tutkimuslaitokseksi. Se on kiinnittänyt huomionsa “milloin teollistumiseen, milloin kaupungistumiseen, moniarvoistumiseen tai muihin yhteiskunnassa havaittaviin  käymisprosesseihin”. Silloin evankeliumi jää kirkossa varjoon.

Subjektivismin kritiikkiä

Kun dosentti Sammeli Juntunen julkaisi sukupolvea myöhemmin vahvan puheenvuoron Horjuuko kirkon kivijalka? (2002), moni asia oli jo muuttunut. Siinä missä Tiililä turvautui dogmatiikan standardidiskurssiin Juntunen – niin systemaattisen teologian edustaja kuin onkin – kirjoittaa kiivaasti ja vetoaa myös lukijan tunteisiin. Hän kyllä nostaa pamfletissa esille radikalisoituneen eksegetiikan ja mainitsee sekä Räisäsen että Theissenin. Kirjan keskeiseksi kohteeksi nousee kuitenkin pastori Antti Kylliäinen ja hänen haastava kirjansa Kaikki pääsevät taivaaseen.

Kyse on jumalakuvista. Juntunen toteaa Kylliäisen edustavan kirkon laajojen joukkojen näkemyksiä, kun tämäkirjoittaa, että oppi on ihmisen oman ymmärryksensä avulla muodostama käsitys Jumalasta. Kyseinen johtopäätös toistaa Räisäseltä, Theissenilta, ja monilta muilta teologeilta tuossa vaiheessa jo periytyvän teesin. Raamattu ei ole taivaallista ilmoitusta. Se on pelkästään kokoelma antiikin ihmisten omia kokemuksia jumaluudesta.

Näin syntyy Juntusen mielestä moderni jumalakuvateologia. Kirkossa monia kiinnostaa vain keskustelu siitä, minkälaisen jumakuvan kukin muodostaa itselleen. Tätä tukee Juntusen mukaan pastoraalipsykologia eli kirkollinen sielunhoito, jossa pohditaan myönteisten ja kielteisten jumalakuvien suhdetta. Juntunen hakee kuitenkin olennaisinta kysymystä: onko Jumala riippuvainen ihmisen tajunnasta? Raamatun mukaan ei. Ja tähän perustaa myös kirkon tunnustus. Näillä kahdella ei kuitenkaan ole enää juurikaan sananvaltaa kirkossamme.

Juntunen jatkaa monessa mielessä edellisten kirjoittajien jalanjäljissä. Kun kristillisyydeksi määritellään kunnon kansalaisuus luterilaisessa Suomessa, yksilön “hengelliseksi” tehtäväksi rajautuu tasapainoinen ihmisenä kasvaminen ja myönteisen jumalakuvan rakentaminen. Näin teologia on vaihtunut subjektivismiksi. Samalla nähdään selkeä siirtymäkohti narsistista kulttuuria. Uskonnosta haetaan sitä, mikä koetaan hyödylliseksi itselle.

Kirjat osoittavat, että ikäluokasta toiseen huoli kirkosta säilyy samana. Tutkijana joutuu tietysti kysymään, miksi teos oli vieläkin tarpeellinen ja ajankohtainen. Eikö kivijalka säröillyt jo 1950-luvulla ja murtunut 1970-luvulla? Mitä siitäoli jäljellä 2000-luvun taitteessa? Yhtä hyvin voisi todeta, että luterilaisessa kirkko-instituutiossa juuri kukaan ei enääuudella vuosituhannella edusta teologialtaan tunnustuksellista kristikuntaa.

Mitä Jeesus tekisi tässä kirkollisessa tilanteessa?

Uusin nuoren teologin voimannäyte on Henrik Wikströmin pamfletti Mitä Jeesus tekisi? Kirkko ja 2000-luvun kapina (2019). Kirjan sävy on on sama, kuin edellisillä. Marjokorven tavoin hän on harvinaisen taitava sanankäyttäjä ja saa lukijan nopeasti mukaansa. Sanoituksessa on tosin tultu nykyaikaan. Luvun otsikoista löytyy “Jeesus ja punk”. Kirja loppuu sanoihin: Punk’s not dead. Kirjan Jeesus on Antisankari, jonka sanoma ei ole aikamme kulttuurin mukaista. Tai riippuu kulttuurista. Wikström nostaa vertailukohdaksi kapinallisen Motörhead-yhtyeen keulakuvan Lemmy Kilmisterin. Lemmy ei ehkä ole moraalinen esimerkki viinoineen ja välinpitämättömyyksineen – mutta hän on rehellisesti oma itsensä hyvässä ja pahassa. Tähän rooliin luterilainen kirkko ei enää edes omassa kontekstissaan sovi, vaan siitä on tullut mukautuja.

Kirkon keskeisenä ongelmana on se, että se on hylännyt Jeesuksen. “Alkuperäinen Jeesus jäi reliikiksi, kuin meripihkan sisään jääneet muinaiset hyönteiset.” Tämänkin analyysin mukaan jäljelle jää vain jumalakuvia. “Meripihkaan kiedottua arvoitusta kädessään pitävä luo sen ympärille merkityksien maailman omasta tulkinnan kehästään käsin.” (s. 23). “Meidän aikamme viherliberaali näkee Jeesuksen ihmisoikeustaistelijaksi, joka kannattaa globalisaatiota, arvostaa sähköautoja ja syö elävää ravintoa. Jeesus on vähän hipsteri ja vähän vasemmistolainen.”

Kritiikki on kovaa. Wikströmin mukaan kirkon virallisen uskonnon “tämänhetkinen selviytymisstrategia” on “Kirkko tekee hyvää” -slogan. “Seurakuntalehdet kutsuvat kokemaan hetkeksi ‘pyhää’ ja sytyttämään kynttilän. Helsingin seurakuntayhtymän mukaan ‘helsinkiläisen tarve’ ohjaa kirkkoa. Menneiden vuosisatojen kirkolliset johtajat kääntyivät Jumalan puoleen tulevaa luodatessaan – tänään vartiovuorossa olevat kysyvät tämän taivaan majesteetin sijaan jäseniltään.” Sisäinen kokemus ja kunniakansalaisuus ohjaavat yhä aikamme luterilaisuutta.

Arvostelu muuttuu vähitellen ankarammaksi. “Voittajien kirkko syö kirkon sisältäpäin. Se takertuu vanhakantaisesti sanottuna mammonaan, valtaan ja suosioon, peittää itsensä niillä, kieltää itseään vahvemmat voimat, synnin ja kuoleman, Saatanan ja Jumalan. Se käyttää hengen kieltä, mutta kehottaa materialismiin keskittyessään maailman sisäisten rakenteiden ja suhteiden ekspertiksi.” (s. 72).

Wikströmin silmissä palvelulaitokseksi alistuva kirkko on pelkkä versio “civil religion” -ihanteesta. Kirkon nettisivulta hän löytää parodian Kristuksen evankeliumista. Olipa kyse häistä tai hautajaisista, “uskon laatua ei kysytä”. “Uskonnollinen riitti rikastuttaa elämääsi sen käännekohdassa, vaikka olisit universumisi ainoa asukas.” (89). Näin puhuvat meidän aikamme saddukeukset. He eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään, eivät helvettiin eivätkätaivaaseen. Uskonto on rituaalitehdas, jonka tehtävä on ylevöittää osallistujien mielet.

Lähes Tiililän tapaan Wikström soimii “kansankirkon arkkitehteja”, jotka toistelevat helppojen aikojen katteettomia filosofioita. “Kirkon usko ei ole pitkään aikaan perustunut Jumalan muuttumattomaan todellisuuteen. Koko 1900-luvun se on lähinnä peilannut itseään ismeihin ja keksinyt yhä uusia työmuotoja myötäilemään sitä, minkä kukin vuosikymmen on nähnyt tärkeäksi.” (s. 132). Siksi on kuunneltava jopa Lemmyä ja punkia. “Kivet huutavat. Jumala on voimakas olento.” Ja siksi tarvitaan kärkevä pamfletti. “Kirkko, joka ei etsi uskollisuutta Jumalalle ja Hänen kunniaansa, ei myöskään ole alkuperäisen tehtävänantonsa tai nimensä mukainen.”

Muuttuuko kirkossa mikään – suuntaan tai toiseen?

Kirjojen kuvaama kehityskulku vaikuttaa varsin lohduttomalta. Jos historia jotain opettaa, niin sen, että kirkko-instituutiossa mikään ei tule muuttumaan kriitikoiden toivomalla tavalla. Kirkkopolitiikka on valtapeliä. Siksi näkemyksiä muuttavat tai vievät eteenpäin ne, joilla on valta. Kyse on voimakastahtoisista miehistä ja naisista, jotka ovat määrätietoisesti halunneet valtaa. Tilanne on sama kuin muualla yhteiskunnassa. Kritiikin koetaan aina tulevan “vastustajan” kynästä eikä sille sen tähden anneta tilaa. Valtapelin näkökulmasta se merkitsisi luovuttamista ja vallan lahjoittamista niille, joiden ei katsota sitä ansainneen.

Kritiikki ei pure myöskään siksi, että kirkon sisällä eri teologiset suuntaukset ja aatevirrat kilpailevat jatkuvasti keskenään. Tämä on tunnistettu aina. Tiililän aikana Lundista tullut uuskantilainen kulttuuriprotestantismi taisteli alistavaksi ja yksilöä sitovaksi koettua pietististä luterilaisuutta vastaan. Marjokorven aikana teologinen liberalismi linkittyi politisoituneeseen vasemmisto-teologiaan, jonka keskeisenä äänitorvena oli Terho Pursiainen – ja taisto kävi tunnustuksellista luterilaisuutta vastaan.

Sammeli Juntunen puolestaan taisteli psykokirkkoa vastaan, koska se oli muuttamassa kristinuskon sisäisen kasvun ja mielivaltaisten jumalakuvien rakentelun ohjelmaksi. Lopulta viime vuonna kirjansa julkaissut Wikström suomii itseensä tyytyväistä laitosta, joka rakenteiden luhistuessa yrittää varmistaa paikkansa ritualisoimalla sosiaalisen funktionsa jälkikristillisyyden keskellä.

Kyynisempi ihminen voisi suorastaan sanoa, että keskusteluista ja kritiikistä huolimatta mikään ei koskaan muutu, ja mikäpä tässä auttaisi. Tiililä erosi protestina kirkosta olettaen, että edes joku hätkähtäisi. Varmasti hätkähtikin, mutta valtapeliä se ei muuttanut. 2000-luvulla twitter-kohujen ja somen pikatuomioiden aikana kriitikoita suorastaan kehotetaan eroamaan. “Hyvä, että lähti.” Kukaan ei perään katso. Pirstaloituneessa maailmassa haetaan valtaa ainoastaan omalle ryhmälle. Siinä pamflettien kirjoittajat ovat kuitenkin häkellyttävällä tavalla oikeassa, että noin ei rakenneta Jumalan valtakuntaa kaikille kansoille.

Sen sijaan kirkko “uskonnollisena” instituutiona on muuttunut kirjavaksi aatteiden kirpputoriksi. Aikamme lundilaisuus karttaa yhä kaikkea sitä, mitä Niinivaaran aloittama kansankirkollisuus karttoi 1950-luvulla – vaikkakin nyt jalostetussa muodossa. Luterilaisuuden ja kansalaisuuden välillä ei nähdä eroa. Kirkkokansa kokoontuu monien mielestä yhä perjantaisin “supermarkettien kassajonoissa”, kuten yksi protagonisti asian aikanaan ilmaisi. Derridan ja diskurssiteorian jälkeen vain nimet ja aatteiden sisällöt ovat vaihtuneet. Nyt perinteisen kristillisen kielen kumoaa Vattimo, joka pitää teismiä (uskoa persoonalliseen Jumalaan) harhaoppina.

Onko 1970-luvun poliittinen vallankumouksen teologia kadonnut? Marjokorven terävästi kritisoima protestantismin suuntaus ei ole kadonnut mihinkään. Se elää Suomessa kirkon ylärakenteessa Luterilaisen maailmanliiton ja Kirkkojen maailmanneuvoston tukemana. Näkemys vaikuttaa käsitykseen lähetystyön luonteesta ja kolmannen maailman kohtaamisesta. Sen piirissä “käännyttävästä” lähetystyöstä on tullut suoranainen kirosana. Tilalle on asetettu marginaalissa elävien ryhmien voimaannuttaminen ja kolmannen maiden sisäpolitiikkaan vaikuttaminen.

Yhtä vähän Suomesta on kadonnut psykokirkko tai mikään muukaan “tasa-arvoa” tai luonnonsuojelua tai vastaavaa yhteistä hyvää etsivä ohjelma. Sirpalekirkossa löytyy jokaiselle kannattajansa. Jos ymmärrämme takavuosien kriitikoiden viestin oikein, näemme aikamme laitoskirkon uudessa valossa. Yhtenäiskulttuuri on kadonnut myös kansankirkon sisältä.

Ikiliikkujan eutanasia

Oman kysymyksensä muodostaa tietenkin se, onko potilas todellisuudessa jo kuollut, vaikka veronkannon hengityskone pitääkin elintoimintoja vielä yllä. Onko kivijalka palasina pitkin rantojemme autiutta? Sekä omat esimerkit että katsaus naapurimaiden tilanteeseen johtavat murheellisiin johtopäätöksiin.

Olen noin vuoden ajan yrittänyt arvioida entisen emämaamme Ruotsin luterilaisuuden tilaa. Julkisuudessa näkyvän instituution tarjoama kuva on vielä hirvittävämpi kuin Suomessa. Teologia on Ruotsissa romahtanut. Kirkon korkein eliitti ei enää näe eroa kristinuskon ja islamin välillä. Käsitys Kristuksen ainutlaatuisuudesta on kateissa. Jakolinjat hyväksytyn ja sallitun välillä ovat siirtyneet. Ihmiskäsitys ja perhekäsitys ovat väistyneet identiteettipolitiikan tieltä. Siellä luterilainen kirkko on kriisissä, jota symboloi välien rikkoutuminen. Monet kolmannen maailman kirkot ovat katkaisseet siihen ekumeeniset yhteytensä.

Suomi näyttää olevan menossa kovaa vauhtia kohti samaa asetelmaa. Kirkkohistoriaa muistellen ja tulevaisuutta arvioiden tämä lienee joka tapauksessa väistämätöntä. Kuten sanottu, valtaa pitävät eivät luovu vallastaan. Tunnustusta ja perinnettä eri tavoin muuttavat ryhmät eivät luovu asemistaan. Kirkon kirjo laajenee entisestään. Tätä tilannetta eivät hyvätkään pamfletit muuta.

Mihin pamfletteja siis tarvitaan? Ajattelen, että niitä tarvitaan ensinnäkin muistuttamaan siitä, että kirkko julkisena laitoksena on aina altis pettämään näkynsä ja lankeamaan uskottomuuteen sanomalleen. Ihminen, niin kirkon jäsen kuin sen työntekijä, kestää ainoastaan Raamatun sanoman ja Tunnustuskirjojen kirkkokäsityksen avulla: hyvät ja pahat ovat aina kirkkolaitoksessa sekoittuneina toisiinsa. Vaikka aina olemme jäseniä jossain instituutiossa ja maksamme kirkollisveron tai jäsenmaksun, “tosi kirkko” on Kristuksen ruumis, Jeesukseen Kristukseen uskovien monessa mielessä salattu yhteisö. Sen rajat eivät näy edes tosiuskovan silmään – saati sitten muiden.

Toiseksi on mitä ilmeisimmin totta, niin turhauttavalta kuin se saattaakin vaikuttaa, että pamfletteja ei kirjoiteta laitosten ylärakenteelle, kirkon eliitille. Ne kirjoitetaan uskovalle kansalle. Kriittiset äänet ovat suunnan näyttäjiä niille, joille syntisen evankeliumi merkitsee ainoata todellista elämää tämän petoksiinsa ja väkivaltaansa hukkuvan maailman keskellä. Moni miettii, voiko jumalakuvilla pelaavaan psykokirkkoon tai oppinsa kieltävään rituaalitehtaaseen enäähyvillä mielin kuulua. Jokaisella on epäilemättä rajansa, yhdellä yksi, toisella toinen. Toleranssia antaa kuitenkin nimenomaan oman tunnustuksemme: Jumalan lahjoittama sakramentti on tässä heikossa astiassa. “Pahat”, kuten termi kuuluu, eivät ole Jumalan valtakuntaa. Siitä huolimatta tai siksi Jumalan todellinen ekkleesia toteutuu kaikkialla, missäsyntisten Vapahtaja liikkuu.

Timo Eskola

 

 
Perusta artikkeli