Kiitos virsistä, Jaakko Finno

 

”Jaakko Finno virsikirjaan 1583.” Tähän tapaan lukee virsikirjassa yli kolmenkymmenen virren tekijätiedoissa. Joskus Jaakko Finno näkyy uudistaneen toisten kirjoittamia virsiä, joskus hän on suomentanut niitä.

Jotkin virret hän on kirjoittanut itse. Ja kaikki nämä hankkeet näkivät päivänvalon vuonna 1583.

Kuka oli tämä salaperäinen Jaakko Finno? Ja miksi hänen sepittämänsä tai käsittelemänsä virret ylittivät julkaisukynnyksen juuri vuonna 1583? Tämä herra on askarruttanut minua pitkään, sillä joudun työssäni toisinaan selvittämään virsien tekijätietoja. En vain ole tullut googlettaneeksi.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Kaikki valkeni, kun kävin 22. tammikuuta Turun Maarian kirkossa kuuntelemassa käännöstieteen emeritaprofessori Irmeli Helinin luennon ”Jacobus Finno — ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan luoja”. Esitys aloitti ”Maarian seurakunta reformaatiomuutoksessa” -luentosarjan, jolla Maarian seurakunta kunnioittaa reformaation juhlavuotta.

Irmeli Helin totesi, että Jaakko Finnon elämän alkuvaiheista tiedetään melko vähän mutta kirjallisista saavutuksista sitäkin enemmän. Hänen käsiensä kautta ilmestyivät ensimmäinen suomenkielinen virsikirja (Yxi wähä suomenkielinen wirsikiria, 1583), rukouskirja (Yxi wähä rucous kiria, 1583) ja Katekismus (Catechismus, 1583–1585).

Painovuosista vain yksi on kuitenkin varma: Yxi Vähä Rucous Kiria painettiin Tukholmassa vuonna 1583, toinen painos vuonna 1615. Painatusvuosia on selvittänyt tutkija Pentti Lempiäinen.

Jacobus Finno – Jaakko Suomalainen

”Jaakko Finno on monien arvailujen mies. Edes hänen syntymävuodestaan ja -paikastaan ei olla varmoja”, kertoi Irmeli Helin.

”Todennäköisesti hän syntyi Varsinais-Suomessa tai läntisellä Uudellamaalla noin vuonna 1540 eli aikana, jolloin Vesteråsin valtiopäivät olivat kuningas Kustaa Vaasan kehotuksesta muutamaa vuotta aikaisemmin julistaneet uskonpuhdistuksen, luterilaisuuden, koko Ruotsin ja myös siis Suomen eli silloisen Itämaan valtionuskonnoksi.”

Satoja vuosia sitten ihmisestä saatettiin käyttää useita eri nimiä sen mukaan, mikä milloinkin tuntui käytännöllisimmältä. Jaakko Finnokin oli alkuaan yksinkertaisesti Jaakko Pietarinpoika eli ruotsiksi Jakob Persson, myöhemmin Jacobus Petri Finno.

”Kun hän ilmeisen lahjakkaana pääsi Turun Katedraalikouluun ja siirtyi sieltä opiskelemaan Wittenbergin yliopistoon, hänet merkittiin opiskelijaluetteloon Iacobus Petri Finno Suecus -nimisenä 23. tammikuuta 1563”, Irmeli Helin kertoi. ”Tammikuussa 1567 hän siirtyi Rostockin yliopistoon, ja nimeksi ilmoitettiin Iacobus Petri Finlandensis Suecus Finno.”

Helin totesi, että virsikirjoissa Finnon käsittelemien virsien yhteydessä ilmoitettiin aluksi nimi Jacobus Finno, mutta 1800-luvulla Jaakko Suomalainen. Suomen virsirunouden alkuvaiheita tutkinut P. J. I. Kurvinen käyttää teoksessaan vuodelta 1929 hiukan pidempää nimeä Jaakko Pietarinpoika Suomalainen.

”Supisuomalainen muoto säilyi vielä vuoden 1938 virsikirjassa, mutta taas uusimpaan, vuoden 1986 virsikirjaan hänet on merkitty Jaakko Finnoksi. Nyt ollaan kuitenkin palaamassa vanhaan eli käyttämään muotoa Jacobus Finno”, Helin totesi.

Toimeksianto: virsikirja

Vuonna 1568 Jacobus Finno palasi Suomeen. ”Tosin ilmeisesti maisterintutkintoa suorittamatta”, Irmeli Helin huomautti.

Hän kertoi, että samana vuonna Finno nimitettiin Turun Katedraalikoulun rehtoriksi ja kolme vuotta myöhemmin Turun tuomiokapitulin jäseneksi. Rehtorintoimesta hän joutui luopumaan kymmenen vuotta myöhemmin, kun kuninkaaksi noussut Juhana III määräsi virkaan Mikael Agricolan Saksasta palanneen pojan Christianus Michaelis Agricolan.

Kuningas kuitenkin nimitti Finnon Turun tuomiokirkon ”rippivaltuutetuksi”, Katedraalikoulun teologian lehtoriksi ja Maarian prebendaseurakunnan kirkkoherraksi. Kuninkaan määräyksestä hän myös alkoi laatia ensimmäistä suomenkielistä virsikirjaa.

”Finno on kertonut saaneensa Wittenbergistä esikuvia ja innoitusta kansankieliseen virsikirjatyöhönsä”, Irmeli Helin totesi. ”Hänen virsikirjansa on hänen muita teoksiaan ja käännöksiään tärkeämpi, koska se on ensimmäinen tämän kirjallisuudenlajin suomenkielinen julkaisu.”

Virsiä oli julkaistu suomeksi ennenkin, mutta ei yksissä kansissa.

”Mikael Agricola joutui kääntämään kaikki teoksissaan olevat virret eri kielistä ja otti rinnakkaisteksteistään aina sen, joka ilmaisi asian hänen mielestään parhaiten”, Irmeli Helin valisti. ”Finnokin teki näin, mutta hänellä oli jo käytössään myös suomennoksia, kuten Agricolan psalttari tai Uuden testamentin tekstit.”

Virrenteko oli todella työlästä, Helin kertoi. ”Runomittaisia virsiä ei reformaation alussa ryhdytty riittävän tarmokkaasti sepittämään, koska suorasanaisten laulujen traditio oli vielä vahva sekä Suomessa että muualla. Tutkija Kurvisen (1929) mukaan Finnoltakin puuttui sekä esikuvia että luontaisia runoilijanlahjoja.”

Sivu Jaakko Finnon virsikirjan näköispainoksesta vuodelta 1988. Toimittanut ja jälkisanan laatinut Pentti Lempiäinen. Kirja on uudelleen ladottu laitos alkuperäisestä tekstistä ja sitä täydentävistä käsikirjoituksista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 463. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. Kuvan skannannut Irmeli Helin.

 

Mistä virret?

Irmeli Helin kertoi, että ensimmäiseen suomenkieliseen virsikirjaan kertyi kaikkiaan 101 virttä eli yhtä monta kuin Ruotsin vuoden 1572 virsikirjassa. Finno noudatti osittain Ruotsin virsikirjan rakennetta. Mutta mistä hän sai virret kirjaansa?

Valtaosan niistä hän suomensi saksasta. Yhtenä lähteenä oli ensimmäinen virallinen saksalainen virsikirja vuodelta 1524.

”Tärkein evankelisen virsirunouden edustaja oli tietenkin uskonpuhdistaja, reformaattori Martti Luther, jonka sepittämiä, kääntämiä tai muokkaamia virsiä on virsikirjassamme yhä. Finnolla niitä oli 22”, Helin totesi.

Lisäksi Finno suomensi virsiä latinasta ja ruotsista. Seitsemän virttä hän sepitti itse, ja ”yksisäkeistöisiin, kolmeen kertaan laulettaviin ruotsin- ja saksankielisiin virsiin hän kirjoitti kaksi säkeistöä lisää”, Irmeli Helin kertoi. ”Sellainen oli esimerkiksi virsi O pudhas Jumalan Caritsa, jonka Agricola oli suomentanut.”

Helin totesi, että yleensä Finno valitsi suomennettavaksi melko pitkiä virsiä, joissa saattoi olla jopa 11 säkeistöä. Yhdessä virressä, Luomisest ja synnin alghust, oli peräti 27 säkeistöä! Sitä ei enää ole virsikirjassamme.

Virret vilkastuttivat jumalanpalvelusta

”Kirjoitettu suomen kieli oli 1500-luvun lopulla vielä nuorta, joten puutteita on helppo löytää sekä kirjoitusasusta että riimeistä”, Irmeli Helin kertoi.

Finno oli itsekin tietoinen tekstiensä puutteellisuuksista. Hän kuitenkin puolustautui niitä arvostelijoita vastaan, joiden mielestä kansa olisi voinut aivan hyvin laulaa latinankielisiä virsiä entiseen tapaan. Helin kertoi, että Finnon virsikirjan esipuheessa on monta mainiota kohtaa, joilla mies perustelee suomenkielisen virsikirjan välttämättömyyttä.

”Finno muistuttaa, että alkuseurakunta tarvitsi latinaa messussa, Raamatussa ja lauluissa, koska Roomassa tavalliset ihmiset puhuivat tuolloin latinaa. Siksi kristilliset tekstit käännettiin latinaksi.”

Sitten alkoi tapahtua. ”Finno kirjoittaa, että kun kristinusko levisi, itse piru vaikutti niin, ettei virsiä ja messua enää käännetty kansankielelle. Sen sijaan tekstit säilytettiin latinankielisinä, vaikka kukaan ei enää puhunut latinaa äidinkielenään. Kukaan ei siis enää ymmärtänyt, mitä kirkossa puhuttiin tai laulettiin. Niinpä kansa alkoi laulaa messuista tutuilla sävelmillä riettaita lauluja, kun ei latinaa osannut. Se johti yleiseen tapainturmelukseen.”

Lopulta Jumala puuttui tilanteeseen, kertoi Finno, ja ”herätti Saksanmaalta Lutherin nostamaan kansankielen kristinuskon kieleksi ja kehottamaan kaikkia kääntämään Raamattua ja virsiä omille kielilleen”.

Finnon mielestä oli saatava oikeaoppinen virsikirja, sillä Saksassa hän oli nähnyt, miten ”elvyttävästi hengelliseen elämään vaikuttivat Lutherin ja muiden evankelisten miesten sepittämät kansanomaiset virret”, kuten tutkija P. J. I. Kurvinen on kirjoittanut.

”Niin kävi Suomessakin, kun Finnon virsikirja otettiin käyttöön”, Irmeli Helin vahvisti. ”Suomenkieliset virret vilkastuttivat jumalanpalvelusta, ja seurakunta oppi vähitellen veisaamaan niitä, vaikkeivät ihmiset vielä lukea osanneetkaan. Ennen kuin seurakunta oppi lukemaan ja veisaamaan virsikirjoista, pappi toimi esilaulajana.”

Niitä veisataan vieläkin

Irmeli Helin osoitti, että puutteistaan huolimatta Finnon virsikirjaansa valitsemat, kääntämät ja uudistamat virret ovat olleet sisällöltään niin kestäviä, että niistä on edelleen noin kolmannes eli 35 uusimmassa suomalaisessa virsikirjassa.

”Vuoden 1701 virsikirjaankin, joka oli virallisessa käytössä 185 vuotta ja on epävirallisessa käytössä yhä, oli otettu Finnon 101 virrestä 99, eli vain kaksi oli pudotettu pois.”

Helin kertoi, että vuoden 1886 ”rankasti uudistettuun ja muokattuun” virsikirjaan otettiin Finnolta vielä 62 ja vuoden 1938 kirjaan 53 virttä. Viimemainittujen joukossa oli uudelleen mukana kolme vuonna 1886 poistettua virttä.

”Eivät olleet siis mitään päiväperhosia nämä virret, kuten monet myöhemmät, joita vuosisatojen mittaan tuli ja meni. Finnon virsistä on nautittu satoja vuosia. Jaloja ja hyviä ovat olleet!”

Helin kertoi, että Jacobus Finno toimi kuolemaansa asti Maarian kirkkoherrana ja myös hoiti virkaansa, vaikka keskittyikin kuninkaan ja hiippakuntahallituksen toivomuksesta suomentamiseen ja muuhun kirjalliseen toimintaan.

”Niin kuuluisana Finno kuoli, että hänen kuolinvuotensa tiedetään: 1588. Tiedetään myös, että hän kuoli ruttoon tuon vuoden syyskuussa ja että hänet haudattiin sukuhautaan Turun tuomiokirkon kuoriin, naisten puolen penkkien alle (www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto)”, Helin kertoi.

”Tuomiokirkon kuori oli tuolloin nykyisen kuorin edustalla, ja sieltä Finnon hautapaaden voi yhä löytää.”

Marja Sevón