Joonas Konstig: ”Kirkossa tarvitaan lihaksikasta kristillisyyttä”

Paavali on idolini. Häneltä löytyy aina jotain pysäyttävää. Hän on aina relevantti. Lisäksi hän oli sekä älyn että tekojen mies, Joonas Konstig sanoo. Kuva: Sari Savela.

Entinen punkkari löysi länsimaiden unohdetun miesihanteen.

Hotellin aulakahvilaan astelee herrasmies. Hänellä on päällään hyvin istuva ruskea pikkutakki. Kengät täsmäävät takin väriin, samoin rannekellon nahkainen hihna. Parta on siististi ajettu ja hiukset kammattu määrätietoisesti sivujakaukselle. Askel käy itsevarmasti kohti baaritiskiä, jossa hetken päästä korviini kantautuu ”Vodkamartini. Ravistettuna, ei sekoitettuna.”

Tai siis ei kantaudu, vaan mielikuvitukseni luo repliikin tyhjästä. Todellisuudessa nyt ei olla James Bond-elokuvassa, vaan lehtihaastattelussa Espoossa. Herrasmies on kirjailija Joonas Konstig, emmekä tänään pelasta maailmaa ydinsodalta. Sen sijaan tilaamme kahvit.

Pelkkä puku ei tee herrasmiestä

Mielleyhtymä maailman tunnetuimpaan brittiläiseen salaisen palvelun agenttiin ei ole kuitenkaan keinotekoinen. Konstig (s. 1977) on kirjoittanut vastikään kirjan nimeltä Vuosi herrasmiehenä (WSOY), jossa käsitellään muun muassa juuri Bondia länsimaisen herrasmiehen ideaalin valossa. Konstigin mukaan agenttihahmon luoja Ian Fleming (1908-1964) on käyttänyt hahmossaan klassisia herrasmiehen piirteitä. Bond muun muassa pukeutuu tyylikkäästi, puolustaa isänmaataan sekä käyttäytyy etiketin mukaan moitteettomasti ja itsevarmasti. Toisaalta Bond taas on ei-niin-klassisen uudemman ajan tuote naisseikkaluineen, uhkapeleineen ja päihteineen, suoranainen ”60-lukulaisen vapaan rakkauden apostoli”, kirjoittaa Konstig. Bondissa on herrasmiehen kuori, muttei sisusta.

Tuo sisus sen sijaan on saanut lähtemättömiä vaikutteita kristillisestä teologiasta. Tämä käy pitkin matkaa Konstigin teoksesta ilmi, vaikkei kirjan tähtäimessä olekaan istua hengellisten kirjojen vakiintuneisiin muotteihin.

Toisin kuin Bond, länsimaisen kirjallisuuden toinen ikoninen hahmo eli ritari on jo astetta lähempänä herrasmiestä, ja myöhäiskeskiajan ritariromantiikka onkin herrasmiehuuden yksi tärkeimpiä historiallisia vaikutteita. Ritariaate oli ainutlaatuinen ilmiö, jossa raaka ammattitappajien soturiluokka alkoi jostain syystä suorastaan palvoa naista asettaen sydämensä valitun urotöidensä innoittajaksi.

– Ritariromantiikan ei ollut mikään pakko syntyä. Esimerkiksi samurailla ei ollut mitään vastaavaa, kuten ei muidenkaan kulttuurien sotureilla. Oli ällistyttävä osa työtä oppia ymmärtämään ja arvostamaan sitä.

Historiallinen pohja ritariaatteelle oli Euroopassa kaikkea muuta kuin lupaava. Esimerkiksi orjuus oli laajalti hyväksyttyä, ja sotaretken luonnollinen päätepiste oli voittajan tapa ryöstää naiset ja lapset sotasaaliiksi. Kristinuskon vahvistumisen myötä orjuus kuitenkin katosi, ja naisten ja lasten asema parani.

– En usko, että ritariaatteen esiintyminen juuri kristillisissä länsimaissa on sattumaa. Onhan meidän kristittyjen Jumalakin jopa syntynyt naisesta.

Kala, joka ei vedestä mitään tiedä

Kaikkein suurin ero ritarit synnyttäneen keskiajan ja muiden kulttuurien välillä on Konstigista ajatus ”sielujen tasa-arvoisuudesta”. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä kristinuskon ihmiskuvaan kaiverrettua ajatusta, että kaikki maailman ihmiset ovat Jumalan luomina samanarvoisia ja yhtä paljon ihmisiä.

– Me emme nykyaikana edes ymmärrä, kuinka vallankumouksellinen tämä ajatus on.

Seuraa muun muassa kulttuuriantropologiaa opiskelleen Konstigin asiantuntijalausunto siitä, kuinka ihmisen ”tehdasasetus” tuntuu olevan se, että vain oman ”sisäryhmän” eli oman kansan, heimon tai klaanin jäseniä pidetään täydesti ihmisinä. Muut ovat jotain vähemmän.

– Tämä näkyy jo kielissä, jossa usein ihmisyyttä tarkoittava sana rajataan siihen omaan heimoon. Ulkopuoliset ovat ”barbaareja” tai vastaavia, eivät siis täysin ihmisiä.

Sisäryhmä ei tosin aina sulje sisäänsä edes kaikkia heimon omia jälkeläisiä

– Monissa kulttuureissa lapsi ei ole ihminen ennen tiettyä rituaalia tai rajapyykkiä. Siihen mennessä ei ole rikos tai synti hankkiutua siitä eroon, vaikkapa vammaisuuden vuoksi.

Koska ihmisluonto on tällainen, ei kaikkia koskevan ihmisarvon ilmestyminen historian näyttämölle ole lainkaan vääjäämätön kehitys

– Ellei se ole Jumalan työnä vääjäämätöntä. Mutta jos miljardi ihmistä laitettaisiin aivan itsekseen kehittämään kulttuureja, niin välttämättä mikään niistä ei keksisi, että vauva on yhtä arvokas kuin sotapäällikkö.

Nykyajan ihmisillä ei kuitenkaan ole harmainta aavistustakaan siitä, kuinka paljon kulttuurimme on velkaa kristinuskolle.

– Olemme ikään kuin kaloja, jotka eivät tiedä mitään vedestä, jossa uivat.

Konstig kertoo olleensa ennen kävelevä esimerkki tästä tiedottomasta tilasta. Merkittävä osa kirjan viehätystä on itse asiassa seurata, kuinka entinen punkkari, androgyyninen brittipoppari, kovapintainen thainyrkkeilijä ja muiden identiteettien suurkuluttaja yllättyy sivu sivulta, mitä kaikkea hiljaista tietoa klassisesta hyvästä elämästä pukukoodien, etiketin ja vaikkapa herrasmieslaji rugbyn taakse kätkeytyy. Kapinallinen, joka ennen luuli tietävänsä, kuinka tylsä ja poroporvarillinen herrasmies on, pyrkiikin nyt ”maadoittamaan” itsensä herrasmiehen ihanteeseen.

Yritys olla herrasmies nykyaikana ei toki suju ilman kommelluksia ja vastoinkäymisiä. Konstig päästää rohkeasti lukijan kurkistamaan perheensä arkeen eikä piilottele luonteensa vikoja, joita muun muassa ”arvoneutraali” kasvatus ja kapinallisen yliopistoradikaalin ajatusmaailma ovat vahvistaneet. Sininen tukka ja rönttäfarkut on verrattain helppo vaihtaa mittatilauspukuun ja jakaukseen, kun taas lähimmäisten kohtelu kristityn herrasmiehen tavalla osoittautuu suurimmaksi haasteeksi.

Toki tällainen yllättymiskehitys on ulottunut jo pitemmälle ajalle kuin vain kirjan kattamaan reilun vuoden ajanjaksoon. Haastatteluissa viime vuosina Konstig on jo ehditty tuntea muun muassa ”uhanalaisena lajina”, nimittäin suomalaisena arvokonservatiivisena kirjailijana.

Mutta mikä oli lähtötilanne ennen muutosta? Konstigin lapsuuden kodissa uskonnosta ja politiikasta ei puhuttu mitään eikä koulukaan onnistunut esittämään kristillisen uskon luonnetta oikein.

– Ei minulle uskonnonopetuksesta jäänyt mielikuvaa, että Jeesus on kristinuskon mukaan Jumalan Poika tai mitenkään erityinen. Samanlainen viisas mies vain kuin buddhakin.

Sittemmin nuoren ateistisen kyseenalaistajan mielestä uskontoja – erityisesti kristinuskoa – oli hyväksyttyä ivata punk-henkisesti räkä poskella.

Pikkuhiljaa maailmankatsomus kuitenkin alkoi vaihtua. Näin jälkikäteen Konstigin on vaikea nimetä keskeisiä vaikutteita, mutta hän joka tapauksessa alkoi vähitellen kyseenalaistaa omaa ainaista kyseenalaistamistaan. Keski-ikäistyminen, vaimon löytäminen, lasten saaminen ja klassinen kirjallisuus vauhdittivat prosessia.

– Pidin itseäni niin saamarin paljon uskovia ihmisiä viisaampana ja parempana. Jostain sitten luin samanlaisen historian jakavan Torsti Lehtisen kirjoituksen, jossa hän kertoo ihmetelleensä, onko todella aivan hirveän paljon älykkäämpi kuin kristityt Dostojevski tai Kierkegaard. Se kolahti.

Kala nimeltä Joonas alkoi tajuta, missä ui. Mies alkoi lukea Uutta testamenttia, josta rupesi löytymään ihan uudenlaista ulottuvuuksia.

– Paavali on idolini. Häneltä löytyy aina jotain pysäyttävää. Hän on aina relevantti. Lisäksi hän oli sekä älyn että tekojen mies. Monet kirjeiden kielikuvatkin ammentavat aikansa urheilusta ja sotilassanastosta.

Lihaksikasta menoa

Paavalin kielikuvien urheilu onkin ollut kautta aikojen yksi osa ”jaloa kilpailua”, joka valmistaa herrasmiestä aikuisuuden haasteisiin. Vuotensa aikana Konstig perehtyy miekkailuun, ratsastukseen ja rugbyyn, sillä täytyyhän herrasmiehen osata fyysisesti puolustaa naisia ja lapsia, isänmaata ja asetoveria. Lisäksi urheilulajien taustalta löytyy monesti ”piilo-opetussuunnitelma”, jonka tarkoituksena on karaista ja kehittää herrasmieheksi kasvatettavan luonnetta.

Esimerkiksi rugby oli keskeisessä osassa 1800-luvun englantilaisista sisäoppilaitoksista peräisin ollutta ”lihaksikas kristillisyys”-liikettä (muscular Christianity). Taklauksia ilman pehmusteita jakelevat puolustusrintamat, räntäsade ja jatkuva kipu harjoittivat tulevia siirtomaa-armeijojen upseereja joukkueena toimimiseen. Laji patisti myös lukutoukat eli tulevat Oxbridge-professorit näkemään ruumiillista vaivaa.

Kirjassa Konstig ehdottaa jopa, että kirkollekin voisi tehdä hyvää ottaa joitain vaikutteita ”lihaksikkaasta kristillisyydestä”. Mutta miten?

– Ainakin mieshenkilökuntaa pitäisi olla yksinkertaisesti enemmän. Lapset näet oppivat mallista, he ovat suoranaisia oppimiskoneita. Ylipäänsä miehet ja pojat kaipaavat jotain, missä saa laittaa itsensä likoon. Miehet kaipaavat kilvoittelua ja oikeita haasteita.

Mietin, voiko tällainen ajautua jotenkin ”muskelien kastamiseen”, joka olisi vain pintahurskaudella voideltua vahvimman oikeutta? Miten esimerkiksi armo, uskomme ydinkäsite, istui brittiläisen imperiumin herrasmiestuotantoon?

– Ainakin erään brittiläisen sisäoppilaitoksen, Charterhousen, motto oli Deo Dante Dedi: Jumalan antamana olen antanut. Kun olen siis paljon saanut, niin annan siitä eteenpäin.

Kieltämättä tämä on luterilaisen armosta ponnistavan lähimmäisenrakkauden etiikan ytimessä: lahjaksi olen saanut, siis lahjaksi annan. Konstig toteutti tätä diakoniaryhmässä auttamalla hänelle tuntematonta muistisairasta miestä käymään kävelylenkeillä. ”En ole tainnut koskaan tehdä mitään näin pyyteetöntä. Vastapalveluksia ei ole luvassa,” kirjoittaa Konstig kokemuksestaan.

Nyt puhuu mies eikä poika enää

Yksi motivaatio Konstigin projektin taustalla on ollut halu kasvaa viimein aikuiseksi. Siihen entinen elämä ei näet rohkaissut, vaikka teini-ikä venyi kolmenkympin korville. Siksi vastaus ei yllätä, kun kysyn tämänhetkistä lempikohtaa Raamatusta.

– Kun olin lapsi, niin ajattelin kuin lapsi, mutta nyt kun olen mies, hylkäsin, mikä lapsen on, Konstig tapailee muistinvaraisesti jaetta Paavalin rakkauden ylistyksestä (1. Kor. 13:11)

Jakeeseen olisi juhlavaa lopettaa haastattelu. Kysyn kuitenkin vielä, miten herrasmiehen elämä on jatkunut kirjaprojektin päättymisen jälkeen. Onko jonkinlaista lopahtamista päässyt tapahtumaan? Kirjailija vastaa, että hänen vaimonsa Kaisa osaa tarvittaessa huomauttaa, jos mies lipsuu epäherrasmiesmäisyyksiin.

– Hänellä on käytössään sellainen, sanoisinko muistuttava katse, myhäilee Konstig.

Projektin ansiosta heillä muuten menee avioliitossaan paremmin kuin aikoihin. Keskeisin muutos on ollut, että Konstig on oppinut arvostamaan vaimoaan aivan eri tavalla kuin ennen. Herrasmiehen luontainen vastakappale näet on lady, ja näiden kahden välille tietoinen sukupuoliero luo vetovoimaa.

– Vaimoni ei ole kuka tahansa kaveri, jonka kanssa satun asumaan. Hän on minun oma daamini, ja minä olen hänen kavaljeerinsa.