Itämainen matto lennättää hetkeksi pois pakolaisleiristä

 
 

Tiina Koistinen tapaa säännöllisesti Ateenan lähistöllä sijaitsevien Ritsonan ja Thivan pakolaiskeskusten naisia ja lapsia. Kuva: Koistisen arkisto.

Lähetystyöntekijä Tiina Koistinen rullaa Kreikan Ritsonassa auki itämaisen maton ja kutsuu pakolaisnaisia sen päälle juomaan yhdessä teetä.

Pakolaisnaisen arkea on vaikea kuvitella. Silti lähetystyöntekijä Tiina Koistinen yrittää. Jotta se olisi mahdollista, täytyy rakentaa luottamusta, käyttää mielikuvitusta ja varata aikaa.

Koko menneen elämänsä taakseen jättäneen naisen vierellä istuessaan Koistinen on huomannut, että rakkaus yhdistää, vaikka ymmärtäminen on vajavaista.

Ateenassa pakolaisten ja siirtolaisten parissa työskentelevä Koistinen parantaa ahkerasti kielitaitoaan ja kulttuurintuntemustaan. Ymmärrystä tarvitaan myös kotiseuduiltaan pois joutuneiden ihmisten liikehdinnästä maailmassa.

Kaikki tämä auttaa, mutta Koistinen on huomannut, että mikään tieto ei korvaa myötätuntoa ja kokemusta siitä, että olemme tässä levottomassa maailmassa olemassa toisiamme varten.

Hän työskentelee Ateenassa Lähetysyhdistys Kylväjän lähettämänä, mutta työ tehdään yhdessä laajan ja värikkään verkoston kanssa.

Kyytiin teekupit ja leluja

Tiina Koistinen käy säännöllisesti tapaamassa pakolaisleireillä eläviä naisia ja lapsia eurooppalaisen työtoverinsa Lotten (nimi muutettu) kanssa.

Vierailut aloitetaan pakkaamalla Lotten asuntoautoon itämainen matto, toinen matto lasten leikkejä varten, kassillinen leluja ja tarvikkeet teenjuontiin.

Matka Ateenasta Ritsonan pakolaisleirille kestää noin puolitoista tuntia. Perillä heitä on vastassa betonimuurilla ja piikkilangalla ympäröity Kreikan valtion perustama vastaanottokeskus, jossa asuu ihmisiä monista maista.

– Eniten olemme kohdanneet pakolaisia Syyriasta, Sudanista ja Sierra Leonesta. Useat heistä ovat viettäneet ennen Ritsonaan tuloaan kuukausia jollakin Kreikan saaren pakolaisleirillä.

Monet ovat Kreikkaan päästäkseen ostaneet salakuljettajilta hengenvaarallisen kumivenematkan Turkista kohti tuntematonta.

Ritsonassa seuraavan siirron odottaminen voi kestää vuosia.

Tiina Koistinen ja Lotte ovat liikkeellä, jotta konteissa ja parakeissa asuvilla naisilla ja lapsilla olisi pieni hetki hyvää, jota odottaa.

Oliivipuita ja bitumin löyhkää

Tehdasalueella liian kovaa ajavien rekkojen, roskakasojen ja lähellä sijaitsevan bitumitehtaan pahan hajun keskeltä on löytynyt pieni oliivipuulehto.

Tiina ja Lotte kattavat oliivipuiden suojaan palan paratiisia. Sitä ennen he ovat rukoilleet, että Jumala johdattaisi leiristä heidän luokseen juuri ne naiset, joiden on sinä päivänä hyvä viettää hetki yhdessä. Tieto tapaamisesta on välitetty yhteystietonsa antaneiden puhelimiin pikaviestisovelluksella.

Pian ringissä istuu kymmenkunta naista. Lotte kyselee arabiaksi, mitä itse kullekin kuuluu. Luottamusta on jo niin paljon, että naiset vastaavat muutakin kuin ”kiitos hyvää”.

Traumatietoinen työote on kaikessa mukana.

Teenjuonnin ja hedelmien syönnin lomassa Lotte kertoo tarinan. Kodistaan pois ajettu Haagar löysi toivon, että Jumala näkee ja tahtoo hyvää. Hän voi avata kuivaan maahan elävän veden lähteen.

Toisella kerralla tarinan aiheena voi olla samarialainen nainen kaivolla.

Joskus naisten eteen asetetaan kuvia vaikkapa niin, että ensimmäinen esittää vihreyden ja valon keskellä kylpevää onnellista kylää. Toisessa kuvassa kylä on katastrofin jäljiltä raunioina. Kolmannessa kuvassa talot on rakennettu uudelleen ja kadut kunnostettu. Murtumat seinissä on korjattu.

– Kuvien äärellä jokainen saa kertoa, millaisia ajatuksia niistä nousee mieleen. Traumatietoinen työote on kaikessa mukana, Koistinen sanoo.

Vauvan kanssa viltillä

Naisten maton viereen levitetyllä viltillä lapset tutkivat Tiina Koistisen kanssa lelukassin aarteita. Isommille lapsille on varattu pelivälineitä.

– Koskaan en ennalta tiedä, saanko vauvan viltille pötköttämään vai pelaammeko isompien kanssa pallopelejä.

Yhteiset leikit oliivipuulehdossa jättävät mieleen lämpimän muiston. – Diasporatyö on siemenen kylvämistä, Tiina Koistinen sanoo. Kuva: Koistisen arkisto.

Yhteistä kieltä ei ole kovin montaa sanaa. Kreikkaa ja englantia tärkeämpi on kuitenkin elekieli. Se toimii hyvin, kun vain rohkenee heittäytyä lasten maailmaan, Koistinen kertoo.

Jotkut perheet ovat pakolaiskeskuksessa niin pitkään, että lasten kanssa ehtii muodostua läheinen yhteys.

Sitten he jatkavat matkaa.

Lähetystyöntekijän rukouksissa lapset elävät vielä pitkään.