Kirjoittanut
Vähävaraisten ruoka-avustuskassi on nostettu tikun nokkaan Helsingissä. Tietyt viranomaistahot haluavat siirtää ulkojonot yhteisruokailuiksi. Ulkona kiemurteleva jono haluaa säilyttää valinnanvapautensa, mikäli jakeluvastaavia on uskominen.
Julkisuuteen nousi ajatus siitä, että ruoka-apu pitäisi olla jollain tapaa vastikkeellista. Aallot löivät välittömästi yli laidan. Helsingin diakoniatyön päällikkö Kirsi Rantala suorastaan tyrmäsi Radio Dein aamulähetyksessä perusajatuksen siitä, että jakelusta tulisi vastikkeellista.
– Haluan korjata sen asian heti. Missään vaiheessa ei ole ajateltu, että elintavikeavun saaminen edellyttäisi saajalta jotain.
Mutta muutoksen puolesta Rantala liputtaa täysillä. Tilanne näyttää vakavalta, ja nyt on pakko toimia.
– Avunsaajien määrä on kasvanut ja asioiden vaikeusaste noussut. Miten pystymme vastaamaan kasvavaan tarpeeseen? On pakko miettiä asioita uudelleen, jotta Mannerheimintien kulkija, kuten minä tällaista ihmistä kutsun, löytää hädässä oikean henkilön auttamaan, sanoi Rantala.
– Kehittämistyö on aloitettu ja siihen on haluttu mukaan niitä, jotka jakelua tekevät. Jonossa olevan ihmisen ääni on saatava kuuluville. Olemme yhdessä miettineet asioita, joihin pitäisi puuttua.
Rantala puoltaa myös jonojen siirtämistä sisätiloihin.
– Ei ole kovin inhimillistä, että ihmiset jonottavat räntäsateessa ulkona. Mietimme, että löytyisikö inhimillisemmät olosuhteet sisätiloista?
Kaupungin suuruus ja välimatkat vaativat tarkempaa ja hajautetumpaa soveltamista.
– Jos järjestämme asian niin, että ihminen voi tulla yhteisöllisesti syömään, se on yksi vaihtoehto. Mitä muista vaihtoehtoja meillä on? Se voisi olla Tampereen tyylisesti, RuokaNysse, joka vie avun sellaisille alueille, josta on vaikea lähteä liikkeelle.
Oma malli Helsinkiin
Rantala korostaa, että nyt haetaan omaa Helsingin mallia. Ei mitään monistettua mallia muualta, eikä muualle.
– Näissä pitää aina kyetä selvittämään, mitkä tietyn alueen tarpeet ovat.
Myöskään mitään isoa muutospamausta ei ole luvassa.
– Ei voida näin isossa asiassa lyödä lukkoon päivämääriä, että tuon jälkeen kaikki muuttuu. Pitää lähteä liikkeelle pienillä kokeiluilla. Tietyt vanhat voivat jatkua. Yhdessä haemme uusia hyviä käytäntöjä.
Yhteiskunnan tuki sakkaa, mutta myös diakoniatyön varat ovat vähentyneet. Rantala halua siltikään siihen ripustautua, vaan kysyy suoraan, että miksei me lähdetä niiden ihmisten?
– Miksi jäätäisiin odottamaan toimistoon? Olemme pohtineet asiaa laajasti diakoniassa. Meidän tulisi olla helpommin tavoitettavissa.
– Yksinäisyys on aivan valtava. Siellä on ihmisiä, joiden kaikki energia menee arjen haasteiden selvittämiseen. Uskallanko avata tuon kirjeen? Mistä saan lapsille ruokaa? Se on aito tunne. Meidän pitää olla helpommin tavoitettavissa, ettei sen väsyneen ihmisen enää tarvitse lähteä selvittämään, mistä sitä apua saa.
Myllypuron jakelu ei kestä tuen menettämistä
Elintarvikeavun jakelu on vakiintunut, vaikka sen piti olla 1990-luvun alun laman paikkaustoimenpide. Se on hyödyllinen, eikä sitä pidä hyljätä, vaan sitä pitää kehittää. Rantala sanoo, että se on yhtälailla jokaisen ihmisen, yhteiskunnan kuin seurakunnankin vastuulla.
Esimerkiksi Myllypuron Ruoka-avulta saa ruokakassin vuosittain 250 000 ihmistä. Useimmille se on viimeinen keino. Helsingin kaupunki avustaa toimintaa 180 000 eurolla. Huoli sen menettämisestä on nyt kova.
– Jos tuki poistetaan, meillä menee ovet kiinni. On luvattu julkisuudessa, että näin ei käy, mutta niin kauan kuin ei ole mustaa valkoisella, niin kauan on epätietoisuutta, sanoo Myllypuron Ruoka-apu ry:n toiminnanjohtaja Sinikka Backman. Hän on itsekin istunut työryhmässä pohtimassa tulevaisuutta. Hän on hieman murheellinen siitä, että asia lähti julkiseen keskusteluun liian aikaisin.
– Yhdessä etsitään aidosti hyviä ratkaisuja. Ymmärrän ahdistuksen, pelon ja paniikin. Kun ei ole selkeää näkyä, mielikuvat ja ajatukset lähtevät helposti lentämään.
– Olisin toivonut että neuvotteluissa olisi menty pidemmälle ennen kuin tullaan ulos. Ennenkuin edes työryhmää oli perustettu, yksi taho tuli jo ulos ja sanoi että kunnes Myllypuron elintarvikejono saadaan lakkautettua. Ja siitähän tämä mylläkkä alkoi. Ihmiset jonossa huolestuivat ja henkilökunta huolestui. Meitä on 40 ihmistä, ja jos tämä työ loppuu, kaikki eivät tule sijoittumaan mihinkään.
Myllypurossa on sosiaalisia paikkoja ja ruokailumahdollisuuksia esim. kirkossa, mutta isompaan jakeluun tilat eivät anna myöten Vantaalla sovellettavaan yhteisen pöydän mallin.
– Toivoisin, että tulisi siirtymäaika, jotta katsottaisiin miten uusi systeemi alkaa pelaamaan. Tärkeintä on ihminen tuolla jonossa. Heiltä ei ole kysytty, mitä he haluavat. Köyhälläkin on oikeus valita, mistä haluavat ruokakassinsa. Ei tuossa Myllypuron kaupan ovessakaan lue, että mene Jakomäkeen.
Backman toivoo, että pöydälle tulisi hyviä kehitysehdotuksia ja vaihtoehtoja.
– Kristityn elämään kuuluu huolehtia lähimmäisestään. Uskon, että jostakin löytyy se hyvä ratkaisu, sanoo Backman. Hän suree sitä, että julkinen keskustelu on pois raiteiltaan.
– Olen kuvitellut tekeväni hyvää ja kunnioitettua työtä. Tänä päivänä olen tosi surullinen.
Jakelu saatava tasa-arvoiseksi
Kirsti Rantala vahvistaa Backmanin käsityksen, että mitään päätöstä jakamisesta tai jakamattomuudesta ei ole.
– Elintarvikkeiden jako tulee jatkumaan, vakuuttaa Rantala. Hän haluaa kiinnittää huomiota tasa-arvoiseen kohteluun.
– Leipäjonossa annetaan yksi kassi. Samassa jonossa kassin saa yksinasuva ja seuraava voi olla viiden lapsen yksinhuoltajaäiti. Tähän pitäisi voida vaikuttaa. On niitä, jotka eivät pysty tulemaan henkisistä tai fyysisistä syistä. Miten heille taataan tasapuolisuus, niin että se vastaa ihmisen todellisiin tarpeisiin.
– Sitten on niitä ihmisiä, jotka menevät sinne voidakseen keskustella ihmisten kanssa ja jakaakseen kokemuksia. Ruoka on silloin kakkosena. Ihmiset ovat erilaisia ja se pitää aidosti ottaa huomioon.
Rantala haluaa katsoa myös näitä yhteisruokailuja tai yhteisen pöydän mallia avoimin mielin.
– Ihmiset ovat kertoneet, miltä tuntuu kun on ykskaks osa jotain joukkoa ja pääsee tekemään jotain. Siinä huomataan, miten valtava voima sillä on. Ne ihmiset lähtevät uudelle tielle. En silti ajattele, nämä ihmiset leipäjonossa olisivat kaikki yhtäkkiä sitten soppalautasen äärellä. Tarvitsemme avointa mieltä ja malttia. Laitetaan ihminen keskiöön, mikä hänelle parasta.
Rantala muistuttaa, että valtion pitäisi taata hyvä perusturva hyvä, ettei tällaiseen tarvitsisi puuttua.
– Mutta kun se on, mikä on, emme kirkkona tai järjestöinä voi sulkea silmiämme. Tässä kohtaa pitää nähdä se ihminen.
– Olen pikkuisen allerginen sille ajatukselle, että tule syömään soppaa, me rukoillaan sun puolesta. Toimitaan aidosti kirkkona, ja toimikoon se tekona, ei tarvita muuta. Siinä korostuu ajatus, että minä välitän lähimmäistäni. Voidaan kaikki tehdä sitä rakastamista ja välittämistä käsillämme, jakaa kasseja tai soppaa. Tai antaa korvat käyttöön.
Auttajan vastuu ja velvollisuus kasvaa
Rantala sanoo, että pystymme parempaan.
– Voidan vielä ottaa yksi askel eteenpäin, mennä ihmisten arkeen kuulemaan heitä, aidosti kulkemaan rinnalla.
Kun syksyllä jaetaan järjestöavustuksia, Rantalan toive on, että käynnissä oleva keskustelu ja työ olisi tuottanut jo jotain uutta. Ennenkuin vanhaa aletaan purkamaan, uutta olisi hyvä olla jo kokeiluvaiheessa.
– Jotain sellaista, jonka perusteella voisi luoda hakemusten myöntämiseen kriteerejä. Jo syksyllä meillä olisi ensimmäiset kokeilut selvillä ja vuoden alusta saataisiin ne käyntiin.
Rantala on tyytyväinen, että keskustelu on avattu.
– Hyvä juttu avattiin. Nyt aidosti puhutaan tarpeista ja näkökulmista. Tämä elintarvikeapu tuli 90-luvun laman hetkelliseksi avuksi ja nyt elämme vuotta 2018.
