Ylimpien oksien kirsikat – sadonkorjuu opettaa

 

Hankimme Suomesta mökin alkukesästä. Koronatilanne sekä viimeaikaiset poliittiset levottomuudet Etiopiassa eivät ole sallineet meidän vielä palaavan maahan, mutta nyt meillä on sentään oma paikka kotimaassa. Kaiken tilanteeseen liittyvän epävarmuuden keskellä mökkimme on auttanut meitä lepäämään ja nauttimaan kesästä.

Yksi uuden Suomi-kotimme kautta elämäämme tulleista hyvistä asioista on sadonkorjuu. Kirsikoiden, omenien, mustaviinimarjojen ja muun sadon kypsymisen seuraaminen ja pelastaminen hukalta on ollut intensiivistä sekä opettavaista puuhaa. Asiaan kuuluvan maanläheisen käytännön työn touhussa olen inspiroinut myös pohtimaan monia elämän ja teologian tärkeitä teemoja.

Jeesuskin puhuu sadonkorjuusta viitaten sillä hengellisyyteen. Hän sanoi seuraajilleen: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.” (Luukas 10:2)

Sato, siis ihmiset, kuuluu Jumalalle, ja se pitää pelastaa mätänemiseltä. Jumala on luonut jokaisen ihmisen maailmassa ja rakastaa meistä jokaista niin, että antoi ainoan poikansa kuolla ristillä meidän vuoksemme. Näin Hän maksoi täyden hinnan synneistämme ja pelasti meidät Paholaisen otteesta takaisin itselleen. Jumala on jo suorittanut lunastuksen uskossa vastaanotettavaksi, joten sadonkorjuussa on kysymys ihmisten kutsumisesta ylösnousseen Herramme seuraajiksi ja heidän opetuslapseuttamisestaan. Tässä Jumala haluaa käyttää meitä, lapsiaan.

Sadonkorjuu on jokaisen kristityn tehtävä, mutta ensin evankeliumin on upottava syvälle sydämeen. Sieltä se voi sitten myös tavoittaa muita. ”…pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.” (1. Piet. 3: 15) Joka päivä palaan uskon perusteisiin ja katson Jeesusta ristillä yrittäen sisäistää, miten paljon hän rakastaa minua. Tarvitsen tätä perspektiiviä pysyäkseni uskossa elävänä ja jatkaakseni sadonkorjuuta.

Kaikista pihamme marjoista ja hedelmistä, kirsikkapuumme on aiheuttanut minulle eniten päänvaivaa. En ole nimittäin koskaan nähnyt Suomessa kerralla niin paljon kirsikoita, ja lisäksi pidän kovasti niiden mausta. Kirsikkamme ovat mielestäni aivan liian arvokkaita hukattavaksi, joten olemmekin pyytäneet luonamme kyläileviä vieraitamme poimimaan niitä. Vaikka 99 prosenttia kirsikoistamme on nyt kerätty ja prosessoitu (työlästä hommaa muuten), ylimmäisillä oksilla on kuitenkin kaikesta huolimatta vielä muutamia roikkumassa. Ne ovat saavuttamattomia ilman erityistikkaita, joita meillä ei valitettavasti vielä ole. Tulen levottomaksi nähdessäni niiden muuttuvan päivä päivältä tummemmiksi. Mietin, koska on liian myöhäistä.

En voi olla ajattelematta metaforisesti. Keitä olisivat tässä maailmassa nuo ylimpien oksien kirsikat, jotka ovat lähes mahdottomia saavuttaa mutta niin hyviä ja kypsiä poimittaviksi? Sen sijaan, että kirjoittaisin oman vastaukseni tähän, annan sinulle vapauden miettiä omasi.

Tapasin hiljattain erään Suomeen asettuneen nuoren kristityn, joka oli kotoisin maasta, jossa häntä vainottaisiin uskonsa vuoksi. Innostuneena hän kertoi minulle, miten hän kuuli evankeliumin ja uskoi sen, miten hänet oli opetuslapseutettu kääntymisensä jälkeen, ja kuinka hän nyt haluaa kertoa Jeesuksesta muille, seuraten häntä Pyhän Hengen voimalla. Tämä oli rohkaiseva kohtaaminen ja muistutti minua jälleen siitä, että sadonkorjuu todellakin kantaa hedelmää.

 
Kylvaja artikkelibanneri