Yhdestä suusta

 

Olen kuullut, että kuorossa laulaminen on mukavaa puuhaa, vaikka itse ei olisi mestarilaulaja. Tutkimustenkin mukaan kyseinen harrastus lisää onnellisuutta. Itselläni ei ole kuorokokemusta, mutta viime Areopagos-tapahtumassa pääsin askeleen lähemmäksi, telineille asti. Istuessani studiollamme samoilla ”lauteilla” eri yhteisöjen edustajien kanssa olo oli autuas: Keskustelimme lähetystehtävän toteuttamisesta ja rooleistamme siinä. Kilpalaulannan sijaan unelmoimme moniäänisesti kasvavasta kumppanuudesta kansojen siunaamiseksi.

”Tämä ei jää tähän”, totesimme uuden ystäväni kanssa webinaarin jälkimainingeissa. Samaa vastavuoroista kaipuuta läheisempään yhteistyöhön olen aistinut monissa muissakin kohtaamisissa kuluneen syksyn aikana. Uudenlaista epäitsekkyyttä kuvaa hyvin hetki toimistollamme viikkoa myöhemmin, kun saimme pitää toisen järjestön johtoa vieraanamme. Siihen asti vain etäältä tuntemamme toiminnanjohtaja kysyi spontaanisti, voisivatko he kasvattaa Kylväjälle lähetystyöntekijöitä. Toivuttuamme tyrmäävästä tarjouksesta sovimme uuden tapaamisen.

Toinen esimerkki rohkaisevasta kohtaamisesta tapahtui hiljattain nuorten, dynaamisten kristittyjen vieraana, jotka tekevät työtä opiskelijamaailmassa. Kokonaisen päivän jaoimme elämäntarinoitamme, lauloimme ja rukoilimme. Kodin lisäksi Jeesukselle syttyneet sydämet olivat avoinna. Punaisena lankana keskusteluissamme kulki kutsuminen ja varustaminen missionaarisuuteen, joka ulottuu omaa yhteisöä ja kotiseutua kauemmaksi. Yllätyimme, miten yhteneväinen näkymme oli.

Arjella on taipumus iskeä vasten kasvoja Aila-myrskyn intensiteetillä. Siksi tapahtumien ja tapaamisten jälkimainingeissa into voi hiipua, kun realiteetit avautuvat silmiemme eteen. Onko vastuullista herätellä uinuvia unelmia, kehottaa ottamaan askelia kohti tuntematonta, etenkin arvaamattoman maailmantilanteen ja velkaantuvan kansantalouden edessä? Vai olisiko viisainta varautua siihen, että meidät saatetaan yllättää positiivisesti myös tällä saralla?

Tulevaisuusoptimismin puolesta puhuu syyskuinen iltapäivähetki, jolloin olimme tiiminä rakentamassa tammikuussa alkavan lähetysvalmennuksen opetussuunnitelmaa. Sisältöjä luodessamme ja moduuleita järjestellessämme talous- ja hallintojohtajamme Petri käveli empien neuvotteluhuoneeseen ja kyseli varovasti, mitä puuhaamme. Kuullessaan, millä asialla olimme, hän kertoi uutisesta, joka sopi hyvin aiheeseen: olimme saaneet merkittävän testamentin, joka oli tehty lähetyskoulutuksemme kulujen kattamiseen. Tulimme taas tyrmätyiksi, toisen kerran lyhyen ajan sisällä.

Kuulen tässä kaikessa toisen maailman äänen, joka soi kauniisti kaiken kakofonian keskellä. Sen äärellä ei ole muuta oikeaa ja kohtuullista reaktiota kuin liittyä pyhien yhteiseen laulukuoroon ylistämään Isää ja edistää hänen valtakuntansa tulemista sisarten ja veljien kanssa. Omasta laulutaidosta riippumatta.

”Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa. Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti, niin että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää.” Room. 15:4-6

 
Kylvaja artikkelibanneri