Missä piileskelet, kun pahuus hallitsee?

 

”Missä piileskelet, kun pahuus hallitsee?” ja sama lause alkuperäiskielellä: ”When darkness reigns, where will you be hiding?”

Olen intohimoinen musiikin ystävä, jonka postiluukusta kolahtelee liiankin usein musiikkia sisältäviä lähetyksiä. Usein laulu tai jopa yksittäinen lause herättää inspiraationi pohtia ja kirjoittaa eri asioista. Niin tapahtui tälläkin kerralla. Inspiroijana toimi kristillisen Bloodgood yhtyeen laulun ”Awake” kertosäe, joka löytyy vuonna 1986 levytetyltä yhtyeen debyyttialbumilta Bloodgood.

”Missä piileskelet, kun pahuus hallitsee?” Tuo on olennainen kysymys, jota jokaisen kristityn on toisinaan hyvä pohtia mielessään. Erityisen ajankohtaiseksi kysymys on tullut arvoneutraalissa jälkikristillisessä yhteiskunnassa, joka ei enää tunnusta absoluuttisia totuuksia tai raamatullisia arvoja. Yhteiskunnassa, joka suhtautuu pahimmillaan niihin jopa vihamielisesti.

Moni kristitty on saattanut peloissaan vetäytyä omaan poteroonsa ja vaiennut. Osa on pettynyt moraalin nopeaan romahtamiseen ja omaksunut kyynisen asenteen ja ahdistunut. Osa on mukautunut ja hyväksynyt korkeammaksi auktoriteetiksi Raamatun ulkopuoliset, valistuneempina ja modernimpina pitämänsä mielipiteet. Vielä löytyy niitäkin, jotka puolustavat kyllä rohkeasti uskoaan, mutta usein ilman kunnollisia argumentteja tai vääränlaisen kiihkoilun ja vihan vallassa. Missä ovat ne kristityt, jotka seisovat selkä suorana evankeliumista tinkimättä ja tehden sen vielä Kristuksen rakkauden motivoimana ilman väärää kiivailua ja kiihkoilua? Onko heitä enää ollenkaan olemassa? Jo noin 2000 vuotta sitten Jeesus muistutti meitä ajasta, jolloin Häntä seuraavat joutuisivat suuriin koetuksiin ja alkaisivat joustamaan ulkopuolisen paineen edessä:

”Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus.” (Matt. 24:12)

Kun tuota jaetta tutkii tarkemmin kreikan alkukielisen ilmaisun pohjalta, paljastuu siitä useita hyvin olennaisia, ajankohtaisia ja kiinnostavia seikkoja. Jakeessa mainittu sana laittomuus on kreikaksi ”Anomia”. Tietosanakirja Novumin osan 5 perusteella voidaan tehdä seuraavanlainen yhteenveto Raamatussa mainituista, syntiä kuvaavista sanoista:

”UT:n yleisin syntiä merkitsevä sana on hamartia. Sanan perusmerkitys on vain epäonnistuminen, maalin ohi meneminen. Agnoema puolestaan tarkoittaa tietämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta tehtyä syntiä. Merkitykseltään näitä kahta voimakkaampi on parabasis, joka merkitsee tiedossa olevan lain rikkomista, lain rajan ylittämistä. Anomia ilmaisee vakavampaa syntiä kuin yksikään näistä kolmesta sanasta. Anomia ei ole pelkästään rikkomus. Anomia on laittomuutta. On kyse toimimisesta ikään kuin lakia ei olisi olemassakaan.” 

”Ikään kuin lakia ei olisi olemassakaan” – kyse on siis jatkuvasta ja tietoisesta toiminnasta, jossa ihminen on oman itsensä korkein auktoriteetti. Kuinka tutulta tämä kuulostaakaan? Antikristillinen maailmankuva on monessa kohdin saanut jopa lainsäätäjien hyväksynnän. Jälkikristillisessä ajassa usein vihataan ihmistä, joka uskaltaa puolustaa totuutta. Totuutta, joka on ihmisen yläpuolella oleva auktoriteetti ja jonka alaisuuteen ihmisen tulisi alistua. Miksi?

Yksi mahdollinen vastaus on se, että käsitys siitä, mikä on hyvää tai ihmiselle hyväksi on muuttunut. Keskiöön on noussut ihmisen oma välitön hyvän olon kokemus hyvyyden mittapuuna ulkoisen auktoriteetin sijaan. Kukaan ei saa tuomita toista jos ihminen itse kokee jonkun asian hyväksi. Sama haaste näkyy myös kristillisen kirkon sisällä esimerkiksi suuntauksena, jossa oman itsensä hyvinvointi ja itsekkyys nostetaan kristityn elämän painopisteeksi. Tuossa näkemyksessä Jumalaa pidetään omaa elämää pönkittävänä keppihevosena, joka varmistaa palkankorotukset ja täydellisen terveyden. Joskus myös ymmärretään Jumalan armo ja rakkaus väärin asioina, jotka mahdollistavat synnillisen elämäntavan jatkumisen.

Palaan kuitenkin takaisin Matteuksen evankeliumin jakeeseen ja otan seuraavaksi tarkasteluun jakeen loppuosan: ”Kylmenee useimpien rakkaus” Mikä rakkaus tässä on kyseessä? Dramaattista on huomata, että jakeessa käytetään nimenomaan Jumalan rakkaudelle omaleimaista sanaa agape. Laittomuuden valtaan päästyä siis useimpien Kristusta seuraavien sydämissä oleva jumalallinen rakkaus kylmenee.

Miten tämä sitten ilmenee käytännössä? Lämpimien rakkauden tunteiden sammumisena? Kyynisen elämänasenteen omaksumisena? Lähimmäisen laiminlyöntinä? Joskus varmasti niinkin, mutta on niin kovin helppoa pelkistäen ajatella kyseessä olevan ainoastaan latistuvan tunnereaktion. Ensimmäinen Johanneksen kirje kuitenkin antaa erilaisen kuvan:

”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa” (1.Joh 4:9)

Jumalan rakkauden tavoite on ”Että me eläisimme hänen kauttansa”. Kristityn elämän tavoite ei ole osoittaa vain rakkauden tunteita lähimmäiselleen, vaan elää Jumalan mielenmukaista elämää ja toimia Kristuksen lähettiläänä. Ehkä rakkauden menettäminen ei olekaan vain positiivisten tunteiden laantumista, vaan sitä, että kristitty ei enää pidä esillä Kristuksen evankeliumia, joka kutsuu langennutta ihmistä parannukseen. Parannuksenteko ja puhe synnistä korvataan loputtomalla rakkauden, toivon ja ilon sanomalla, jotka ovat kuitenkin katteettomia lupauksia ilman todellista ihmisen sisimmässä tapahtunutta muutosta ja täyskäännöstä.

Kuinka voin säilyttää jumalallisen rakkauden laittomuuden vallitessa? Vai onko väistämätön kohtaloni menettää tuo rakkaus? Onko ainoa vaihtoehto puolustaa kantaani vihan kiihkossa loukkaantumisen motivoimana tai mukautua ja hiljentyä kokonaan? Ihmiselle itselleen se ei olekaan mahdollista eikä se kumpua ihmisen omasta tahdosta, voimasta tai asenteesta, vaan Jumalan rakkaudesta ja armosta meitä ja muita ihmisiä kohtaan:

”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1. Joh 4:19-21)

Kun suhtautuminen kristillistä uskoa kohtaan viilenee, on aika muistuttaa Kristuksen kasvojen edessä vietetyn ajan tärkeydestä. Vain olemalla täynnä Jumalan antamaa rakkautta ja armoa voimme seistä vahvoina totuuden puolesta jälkikristillisen ajan myrskytuulien tuivertaessa ympärillämme. Onhan kyse Jumalan voimasta meissä eikä meidän omasta rohkeudestamme.