Vieraalla maalla kaukana

 

”Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. Se koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen”.  Nämä virren sanat painuivat pienen koululaisen mieleen joskus 1960-luvun lopulla Tuusulan Linjamäen koulussa.  Virren meille lapsille opetti opettaja Vuokko Pajunen.

Ajatus kaukana olevasta vieraasta maasta, jossa on vielä kivinen kumpu, jäi vaivaamaan pienen koulupojan mieltä. Pyörittelin ajatusta mielessäni pääsiäisviikolla.

SRO-ARK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Myöhemmin olen asunut virren kuvaamassa kaukaisessa maassa lähes kolme vuotta ja käynyt siellä kymmeniä kertoja. Kummun paikasta ei tosin ole sataprosenttista varmuutta, vaihtoehtoja on muutama. Siitä huolimatta kukaan ei voi riistää minulta yli 40 vuoden jälkeenkään sitä vahvaa kokemusta, jonka tieto vieraalla maalla olevalle kummulle pystytetystä rististä synnyttää.

Muisto tuli uudelleen mieleen runsaat parikymmentä vuotta sitten, kun kävelin nuorena miehenä Jerusalemin Via Dolorosaa pitkäperjantaina. Jeesuksen kärsimystiellä oli kymmeniä tuhansia kävelijöitä. Erilaisia kulkueita, yksinäisiä pyhiinvaeltajia ja monia muita kulkijoita oli matkassa mukana.

Minä olin vaimoni kanssa muiden mukana, tuoreena aviomiehenä ja heprean kielikoulun opiskelijana. Jerusalem, Via Dolorosa ja pitkäperjantai. Meidän siellä kävellessämme eteemme avautui näky, joka pysäytti.

Keski-ikäinen nainen oli konttaamassa oletettua Jeesuksen kärsimystietä, matkaa on nupulakivisellä tiellä noin puolentoista kilometriä. Naisella oli päässään huivin alla piikkikruunu. Piikit olivat rikkoneet hänen päänsä, josta vuoti verta. Kädet ja jalat olivat mustelmilla. Välillä nainen suuteli nupulakiviä ja jatkoi taas matkaansa.

Nainen keräsi katselijoita, osa tunsi sääliä, muutamat ottivat kuvia ja Israelin television kuvausryhmä otti kuvaa purkkiin tehden hänestä illan uutislähetykseen esimerkin siitä, miten ihminen ajattelee hankkivansa itselleen pelastuksen.

Nähdessäni naisen mieleeni tulivat sanat koulussa opitun virren säkeistöstä: ”En rakas Jeesus, ymmärtää voi kärsimystäsi, vaan luotan että sovitit myös minun syntini.” 

Jeesuksen kärsimyksen ymmärtäminen ei voi olla koskaan meillä täydellistä. Voimme vain aavistella Kristuksen tuskaa, ahdistusta, epätoivoa ja yksinäisyyttä.

Katsellessani konttaavaa naista ajattelin, että hänen takanaan kulki toinen. Toinen, jonka silmät olivat täynnä laupeutta ja rakkautta. Toinen, joka tietää mitä on olla kiusattu, kuitenkin ilman lankeemusta. Toinen, joka aina kumartuu heikon ja langenneen puoleen. Tuo toinen, joka vihaa syntiä ja aina rakastaa syntistä.

Naisen takana kulki toinen, joka tietää mitä on kokea häpeää, syyllisyyttä ja epätoivoa. Tuo toinen, joka ojentaa rakastavan käden epäonnistuneen puoleen. Sen, joka tuntee ja tietää oman syntinsä ja heikkoutensa.

Tuon naisen takana kulki toinen, joka hiljaa kuiskasi tuolle naiselle: ”Minä olen jo kulkenut tämän tien…”