Uskonnon kieli synnyttää asenteisiin vaikuttavia mielikuvia

 

Taitava kielenkäyttö on ajankohtainen haaste myös kristilliselle viestinnälle. Uskonnollisiin sanoihin liittyy usein mielikuvia, ja mielikuvat puolestaan vaikuttavat asenteisiin. Siksi yksittäisillä sanoillakin voi olla yllättävän suuri merkitys.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on jo pitkään harmiteltu tuomio-alkuisia sanoja, ja pohdittu, miten niistä päästäisiin eroon. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi tuomiokapituli, tuomiorovasti ja tuomiokirkko.

Jalohaukat vko 3 SMy

Nämä synkiltä kuulostavat sanat ovat itse asiassa peräisin 1600-luvulla tehdystä käännösvirheestä. Sanojen alkuperä pohjautuu latinan kielen termiin domus capituli. Latinan domus tarkoittaa taloa tai kotia, mutta ruotsinkielisessä käännöksessä termi muokkautui tuomioksi (domkapiteldom, tuomio, kupoli) ja käännettiin siinä merkityksessä myös suomen kieleen. Kun sanojen alkuperäisiin merkityseroihin ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota, meilläkin alettiin puhua tuomiokapitulista, tuomiokirkosta ja tuomiorovastista. Vaikka tuomio-alkuiset sanat herättävät kirkon sisällä jatkuvasti suurta tyytymättömyyttä, muutosehdotukset eivät ole saaneet toistaiseksi riittävästi kannatusta.

”Onneksi luterilainen kirkko on päässyt kuitenkin eroon Martti Lutherin viljelemistä kielikuvista. Hän nimittäin harrasti saarnoissaan ja kirjoituksissaan varsin estotonta kielenkäyttöä.”

Varsin hitaasti muutoksia tuttuun kirkolliseen kieleen syntyy muidenkin sanojen osalta. Esimerkiksi lääninrovasti-nimike on edelleen virallisessa käytössä, vaikka läänejä Suomessa ei ole ollut enää pitkiin aikoihin.

Onneksi luterilainen kirkko on päässyt kuitenkin eroon Martti Lutherin viljelemistä kielikuvista. Hän nimittäin harrasti saarnoissaan ja kirjoituksissaan varsin estotonta kielenkäyttöä. Sanoilleen hän haki usein pontta myös ulosteperäisestä retoriikasta, ja esimerkiksi paska, perse ja pieru kuuluivat hänen ilmaisuvoimaa uhkuvaan sanastoonsa. Muun muassa arkkivihollistaan katolisen kirkon paavia Luther kutsui vähemmän kohteliaalla nimellä Rooman pieruperse. Ei siis ihme, että kielenkäyttö kiristi veljien välejä.

Lutherin puolustukseksi on kuitenkin mainittava, että ronski kielenkäyttö oli 1500-luvulla muutenkin yleinen maan tapa, eikä riski joutua vihapuheesta syytetyksi ollut läheskään niin suuri kuin nykyisin.

”Ehkä meidän kristillistä viestintää harjoittavien olisi hyvä silloin tällöin pysähtyä miettimään, millaisia mielikuvia kielenkäyttömme synnyttää, ja ymmärtävätkö ihmiset varmasti sen, mitä haluamme heille kertoa.”

On kiinnostavaa havaita, että eri uskonnollisilla liikkeillä näyttää olevan oma lempisanastonsa ja vakiintunut puhetyylinsä. Aika usein puhujan taustayhteisön voi tunnistaa jo kielenkäytön perusteella. Joku on verrannutkin herätysliikkeitä erilaisiin itikkaparviin, jotka asiantuntijoiden mukaan inisevät tietynlaisella omien jäsenten tunnistamalla äänellä.

 Myös helluntailaisten kielenkäyttöön vakiintui sotien jälkeen monia kuvakielisiä ilmaisuja, jotka tuskin enää avautuvat 2000-luvun sukupolvelle ilman kaanaankielen sanakirjaa. Niinpä moni nykynuori saattaa ihmetellä, mitä oikein tarkoitetaan, kun joku vaeltaa synnin ulvontakorvessa, etsii onnea haljenneilta kaivoilta, tulee uskoon pystymetsästä, asuu pimeällä paikkakunnalla, on kylmällä paikalla tai hallelujakukkuloilla, kampaa hiuksensa Siionin sipuliksi, veljeilee filistealaisten kanssa, tarttuu lihan käsivarteen, pystyttää kotialttarin, laittaa lahjansa vaihetuspöydälle, pääsee uskossaan uimavesiin, iloitsee toukomettisen äänestä tai tykkää pitkän kirjan lauluista.

Ehkä meidän kristillistä viestintää harjoittavien olisi hyvä silloin tällöin pysähtyä miettimään, millaisia mielikuvia kielenkäyttömme synnyttää, ja ymmärtävätkö ihmiset varmasti sen, mitä haluamme heille kertoa.