Voiko ihminen olla vilpittömän uskonnollinen ja silti olla tuntematta Jumalaa? Lähes kaksituhatta vuotta sitten apostoli Paavali pysähtyi Ateenassa erikoisen alttarin äärelle. Sen kirjoitus paljasti jotakin olennaista ihmisen suhteesta Jumalaan. Samalla se tarjosi Paavalille poikkeuksellisen tilaisuuden julistaa evankeliumia.
Kun apostoli Paavali saapui Ateenaan (Apt. 17) ensimmäisellä vuosisadalla, hän kohtasi kaupungin, joka oli tunnettu filosofiastaan, sivistyksestään ja lukemattomista jumalistaan. Kreikkalaisen maailman suuret ajattelijat olivat vuosisatojen ajan pohtineet todellisuuden perimmäistä olemusta.
Silti kaiken filosofisen viisauden ja uskonnollisen hartauden keskellä oli jotakin, mitä ateenalaiset eivät tienneet.
Kaupungissa oli nimittäin alttari, johon oli kirjoitettu sanat: ”Tuntemattomalle Jumalalle.”
Mistä tällainen alttari oli saanut alkunsa?
Eräs kiehtova antiikin perimätieto liittyy 500-luvulla ennen Kristusta eläneeseen kreetalaiseen tietäjään Epimenideeseen. Ateenassa kerrottiin riehuneen tuhoisa kulkutauti, jota kaupungin jumalille toimitetut uhrit eivät olleet kyenneet pysäyttämään.
Perimätiedon mukaan Epimenides neuvoi ateenalaisia päästämään lampaita vapaaksi. Siellä, missä lampaat asettuivat lepäämään, tuli toimittaa uhri jumalalle, jonka henkilöllisyyttä ei tunnettu. Näin pyrittiin lepyttämään mahdollinen jumaluus, jota ateenalaiset eivät olleet osanneet nimetä.
Kertomus tunnetaan erityisesti Diogenes Laertioksen vuosisatoja myöhemmin kirjoittamasta kuvauksesta. Hän kertoo nimettömistä alttareista, mutta ei nimenomaisesti yhdistä niitä Paavalin näkemään kirjoitukseen. Siksi kertomusta ei voida pitää varmana selityksenä juuri kyseisen alttarin synnylle.
Yksi asia on kuitenkin historiallisesti merkittävä. Myös antiikin kirjailijat Pausanias ja Filostratos mainitsevat Ateenan tuntemattomille jumalille omistettuja alttareita. Apostolien tekojen kuvaus sopii siis hyvin siihen uskonnolliseen ympäristöön, jossa Paavali liikkui.
Jumala, jota ette tunne
Kun Paavali kutsuttiin puhumaan Ateenan Areiopagille, hän ei aloittanut esitystään lainaamalla Raamattua – Mooseksen lakia tai Israelin profeettoja. Hän aloitti jostakin, minkä hänen kuulijansa saattoivat tunnistaa omasta ympäristöstään.
”Ateenan miehet! Minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: ’Tuntemattomalle jumalalle’. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.” (Ap. t. 17:22–23.)
Tässä on jotakin huomionarvoista.
Paavali ei juutalaisena tietenkään hyväksynyt kreikkalaista monijumalaisuutta. Päinvastoin Apostolien teot kertoo hänen kiihtyneen nähdessään kaupungin täynnä epäjumalankuvia.
Mutta hän ymmärsi, ettei totuuden puolustaminen edellytä keskustelukumppanin maailmankuvan kaikkien lähtökohtien hyväksymistä eikä myöskään niiden kaikkien välitöntä torjumista.
Hän löysi ateenalaisten omasta uskonnollisesta perinteestä kosketuspinnan, jonka kautta saattoi johtaa kuulijansa aivan toisenlaiseen käsitykseen Jumalasta.
Tuntematon Jumala ei ollut Paavalille yksi jumala muiden joukossa. Hän oli koko maailmankaikkeuden Luoja.
Jumala, joka ei asu ihmiskäsin rakennetuissa temppeleissä eikä tarvitse ihmisten palveluksia. Jumala, joka itse antaa kaikille elämän ja hengityksen. Jumala, joka on luonut kaikki kansat ja asettanut niille niiden ajat ja asumisen rajat.
Ja ennen kaikkea Jumala, joka on ilmoittanut itsensä historiassa Jeesuksen Kristuksen kautta.
Ihminen etsii, Jumala ilmoittaa itsensä
Paavalin puheessa on toinenkin kiinnostava yksityiskohta. Hän lainaa kreikkalaisia runoilijoita osoittaakseen, että myös pakanallisen kulttuurin keskellä ihmiset olivat tavoitelleet jotakin todellista Jumalasta.
”Sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme”, Paavali sanoo ja jatkaa: ”Sillä me olemme myös hänen sukuansa.” (Ap. t. 17:28.)
Paavali ei pitänyt kaikkea kreikkalaista ajattelua arvottomana. Hän tunnisti siinä totuuden aineksia. Mutta hän ei jättänyt kuulijoitaan niiden varaan.
Puhe huipentui julistukseen parannuksesta, tulevasta tuomiosta ja Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta.
Tässä kulkee kristillisen uskon ratkaiseva raja suhteessa pelkkään uskonnolliseen etsintään.
Kristinuskon sanoma ei ole, että ihminen voisi filosofisella päättelyllä tai uskonnollisella hartaudella lopulta kiivetä ylös Jumalan luokse. Sen sanoma on, että Jumala on itse tullut alas ihmisen luokse.
Ateenalaisten alttari kertoi inhimillisen tiedon rajallisuudesta. Oli jotakin mikä vielä oli heidän tietämyksensä ulkopuolella.
Paavalin evankeliumi puolestaan julisti, ettei ihmisen tarvitse jäädä tämän tietämättömyyden vangiksi.
Jumala ei ole jäänyt tuntemattomaksi. ”Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä”, Paavali julisti. Hän on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa.
Tämä on edelleen kristillisen apologetiikan ydin.
Meidän ei tarvitse halveksia ihmisen vilpitöntä totuuden etsintää. Voimme tunnistaa sen taustalla kysymyksiä, joihin kristillinen usko tarjoaa vastauksen.
Mutta meidän ei myöskään tarvitse tyytyä ajatukseen, että kaikki uskonnolliset tiet vievät lopulta samaan päämäärään.
Paavalin viesti Ateenassa oli paljon rohkeampi.
Se Jumala, jota te ette tunne, on tehnyt itsensä tunnetuksi. Ja hänen ilmoituksensa historiallisena vahvistuksena Paavali esitti tapahtuman, joka haastoi koko kreikkalaisen ajattelumaailman: Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista.
Tuntemattoman Jumalan alttari oli tunnustus ihmisen tiedon rajallisuudesta.
Tyhjä hauta oli kristillisen julistuksen vastaus siihen, kuka Jumala on.
