Tapakristityn tuumailuja – Kun vesi muuttuu viiniksi

 

Onko sinulla tapana lukea Raamattua? Ehkä luet sitä samalla tavalla kuin minä, säännöllisesti, päivittäin. Meitä on opetettu tekemään niin ja meille on kerrottu, että se on hyvä tapa.

Mutta onko se mitään muuta kuin tapa? Miksi avaan Raamattuni joka aamu ja luen sieltä lukuohjelmani mukaiset seuraavana vuorossa olevat kohdat? Välillä on hyvä miettiä, miksi niin teen. Olenko vain tapakristitty, joka toistaa pölyisiä rutiinejaan, joista elämä on poistunut kauan sitten?

TV7 neliöb.16.-30.9.MJa

Joskus luemme ymmärtämättä sanaakaan ja ilman että lukemamme jää millään tavalla vaikuttamaan meihin. Joskus luemme vain saadaksemme hyvän fiiliksen. Tai ryhtiliikkeenä edellisen illan jälkeen, jonka kulutimme taas kerran jossakin puuhassa, joka ei rakentanut meitä tai ketään muutakaan eikä edes onnistunut viihdyttämään meitä. Aamulla ryhdistäydymme ja avaamme Raamattumme ja luemme sieltä pätkän, osoittaaksemme itsellemme, että kyllä me edelleen tiedämme, mikä on oikein ja mikä on meille hyväksi.

Luemme myös sellaisina aikoina, kun mikään ei liikahda sisällämme. Kun kaikki hengelliseen elämään liittyvä tuntuu ummehtuneelta ja väljähtyneeltä ja kun mielemme pohjukkaan hiipii ajatus siitä, että yritämme vain uskotella itsellemme jotakin, joka on kenties pelkkää kuvitelmaa… Juuri noina hetkinä on tärkeä jatkaa lukemista, sillä silloin me luemme Jumalan sanaa muistuttaaksemme itseämme siitä, kuka hän on. Me annamme sanan puhua sielullemme, niin kuin Daavid aikanaan.

Ja kun näin teemme, silloin sana sanalta, rivi riviltä, lause lauseelta, jae jakeelta, luku luvulta Jumalan sanan vasaran iskut kiinnittävät meidät jälleen tukevammin siihen keskiöön, joka pitää elämämme kasassa. Niin kuin jokaisen kärrynpyörän puolan pitää kiinnittyä pyörän keskiöön, jotta pyörästä tulee tukeva ja jotta se pyörisi tasaisesti, samalla tavalla meidän elämämme jokaisen osa-alueen tulee kiinnittyä Jumalan sanan kautta Jumalan totuuteen. Totuuteen hänestä, totuuteen meistä, totuuteen elämästämme ja totuuteen tulevaisuudestamme hänen lapsinaan.

Mieti, miten armollinen ja ihana Jumala on! Hän tietää kyllä motiivimme, jotka tuovat meidät hänen sanansa ääreen. Hän tietää, että kaipaamme piristysruisketta, voimajuomaa, joka saisi meidät jaksamaan taas yhden päivän pyrähdyksen verran. Tai että teemme jälleen katumusharjoituksia hukkaan valutetun ajan ja hämäräpuuhiemme jälkeen. Kaiken tämän hän tietää, ja kuitenkin hän on aina siinä, läsnä sanassaan, valmiina lohduttamaan ja rohkaisemaan ja vahvistamaan meitä. Valmiina ojentamaan ja kasvattamaan.

Ja sitten on niitä hetkiä, kun jotakin ihmeellistä tapahtuu. Hetkiä, kun Jumala yllättää meidät tulemalla itse paikalle. Hetkiä, joina tietämällä tiedämme, että nyt tässä on hän, joka on henkäissyt ne sanat, joita luemme. Ja hän puhuu suoraan meidän sydämeemme. Ne ovat niitä hetkiä, kun vesi muuttuu viiniksi.

Mutta noita hetkiä tuskin voisi tulla, ellei meillä olisi tapana tulla sanan ääreen ja alkaa lukea. Tänään minut pysäytti tuttu kertomus, jossa Jeesus muuttaa veden viiniksi.

Joh. 2:6–9: Siellä oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten; ne olivat parin kolmen mitan vetoisia. Jeesus sanoi palvelijoille: ”Täyttäkää astiat vedellä”, ja he täyttivät ne reunoja myöten. Sitten hän sanoi: ”Ottakaa nyt siitä ja viekää pitojen valvojalle”, ja he veivät. Valvoja maistoi vettä: se oli muuttunut viiniksi.

Huomasitko, missä tuo viiniksi muuttunut vesi olikaan? Kuudessa kivisessä vesiastiassa, jotka olivat juhlapaikalla juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten.

Tämä tapakristitty sai tänä aamuna juoda maljallisen hyvää viiniä, joka oli säästetty juuri tätä hetkeä varten.