Tämä ei jää tähän

 

Olemme astuneet adventtiaikaan, ja samalla alkoi uusi kirkkovuosi. Joulua edeltävää adventtia on vietetty jo ainakin viidenneltä vuosisadalta lähtien. Siihen kuuluu neljä sunnuntaita, joista jokaisella on oma aiheensa. Näinä joulunalusviikkoina käyn päivän blogissa läpi adventin teemoja.

Ensimmäinen adventti oli nöyrtymisen adventti. Päivän päätekstinä on kertomus Jeesuksen vaatimattomasta ratsastuksesta Jerusalemiin. Näin hän liittyi Sakarjan kirjan profetiaan rauhan kuninkaan tulemisesta, jota evankelista Matteus siteeraa: “Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana: Sanokaa tytär Siionille: Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla.”

Parikanniemisäätiö neliöb. 6.-12.8. MJa

Kieltämättä tämä yllätti ne, jotka olivat odottaneet luvattua Messiasta palauttamaan Israelin kunnian. Hän tuleekin syntymään karjakaukaloon, kasvamaan pakolaisena, toimimaan vaatimattoman käsityöläisperheen poikana, jolla ei ollut mitään muuta valtaa kuin se mikä oli hänen omissa sanoissaan, kuolemaan tuomittuna rikollisena. Hän oli erilainen Messias kuin hänen kansansa oli odottanut, mutta ei sittenkään outo. Profeetat olivat puhuneet kärsivästä ja nöyrästä messiaasta.

”Tämä on kristinuskon kallein aarre ja salaisuus. Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, kipuun, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille heidän omalta tasoltaan.”

Toinen adventti jatkoi viestiä odotuksesta: tämä ei jää tähän. Profeetat olivat puhuneet myös messiaasta, joka tulee kunniassa ja loistossa ja palauttaa oikeuden ja rauhan, eivätkä nämäkään odottajat joudu pettymään, kunhan katsovat tarpeeksi pitkälle. Toisena adventtina ajatellaan saapuvaa kuningasta ja Jumalan valtakunnan kunniaa. Kunniassaan saapuva kuningas tuo oikeudenmukaisuuden, mutta on myös pelottava tuomari.

Oletko katsonut vanhoja kotimaisia elokuvia tai lukenut satuja? Tämä sama teema on aika monessa Kulkurin valssista lähtien. Kulkuri paljastuu paroniksi, vaatimaton renkipoika kartanon perilliseksi. Rikas on pukeutunut kerjäläiseksi, koska on kiinnostunut siitä, rakastaako kukaan häntä hänen itsensä tähden, ei aseman tai rikkauksien tai vallan tähden. Ilmeisesti tässä teemassa on jotakin yleismaailmallisesti puhuttelevaa.

Saman teeman voi löytää ihmisen ja Jumalan suhteesta. Ja tämä on kristinuskon kallein aarre ja salaisuus. Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, kipuun, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille heidän omalta tasoltaan.

Jumala suostui heikoksi, jotta ihmiset saisivat valita vapaasti, mitä tekevät.  Filosofi Sören Kierkegaard kuvasi tätä sanoen, että sama Jumala ”joka voisi asettaa kätensä raskaana maan päälle, tekee kosketuksestaan niin keveän, että luotu olento saa itsenäisyyden.”

Jumala ei astunut esille kaikessa häikäisevyydessään, ei vielä. Hän pitää niin täysin kiinni ihmisen vapaudesta, että hän edustaa sitä, mitä Fjodor Dostojevski kutsui Karamazovin veljeksissä ”pidättyvyyden ihmeeksi”. Jumala kieltäytyy esittämästä musertavia todisteita, vaikka voisi tehdä niin koska tahansa. Hän antaa meille vapauden elää ikään kuin häntä ei olisi olemassa koska haluaa vastarakkautemme, ei ylikäveltyjä ihmisiä.

Mutta tulee toinen aika, ja toinen adventti juhli sitä. Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee. Se on se päivä, jota Paavali kuvaa filippiläiskirjeessä: Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.

Eija-Riitta Korholan radiokolumneja kuullaan Radio Deissä torstaisin klo 8.30 ja 12.50.

Kirjoittajan aiemmat blogit