Syntipuhe: kriittinen analyysi

 

Uusin podini:

Sansa neliöb 15.11.-15.12. MJa
“Jumalan tahdon vastaisella elämällä tarkoitetaan esimerkiksi jos deittailee ihmisiä, etenkin sellaisia jotka eivät ole uskossa, polttaa tupakkaa tai käy tanssahtelemassa baareissa. Poikaystävien vieressä ei ole lupaa nukkua. Siunausta ei tule. Jumala ei voi olla läsnä sellaisen ihmisen elämässä jonka sisällä on näin paljon tahraa, koska jumala on valo ja vihaa syntiä.”

Listaahan voisi jatkaa. Ei-uskovan kanssa seurustelu on syntiä. Hevimusiikki on syntiä, koska maailmallisuus. Pokemon on syntiä. Tatuoinnit on syntiä (ja avaa portit demoneille, ne hyökkää sieltä sitten). Bileet on syntiä. Flirttailu on syntiä. Pelikortit on syntiä.

Kristillisissä piireissä käytetään synti-sanaa joskus hiukan erikoisilla tavoilla. Jos tekisimme gallupin nuorten keskuudessa, luulen, ettei kovinkaan moni ole törmännyt selkeään teoriaan siitä, miten tuota sanaa pitäisi käyttää. Alalta puuttuvat standardit, näin sanoakseni. Vielä jännempää on, että syntipuhe nähdään usein ainoaksi tavaksi tarkastella etiikkaa ja ihmisen käyttäytymistä.

Moni nuori yrittää varmasti ratkoa tätä mysteeriä. Itse ainakin päädyin nuorempana tuon tuosta umpikujiin mietinnöissäni, jotenkin tähän tapaan:

Katsotaan Raamatusta lista synneistä. Huomataan, että syntejä on tehty. Syntiä ei pitäisi tehdä. Synnit saa anteeksi, kunhan tekee “parannuksen”. Varsinkin jotkut jutut on sellasia, että jos niitä tekee, sitten on tosi huono juttu. Toiset jutut ei oo niin justiinsa. Sitten jotkut jutut on kuulemma syntiä, vaikka kukaan ei oikein tiedä, miksi. “Synnissä” ei ainakaan saa elää. Jos elää, voi joutua helvettiin. Pelottaa. Onkohan asia X nyt syntiä sitten? Tehdään huutoäänestys, kysytään somessa, tulkitaan itse Raamattua tai luotetaan omaan hengelliseen kokemukseen.

Ei tunnu kovin toimivalta, eikä tavallisen nuoren näkökulmasta välttämättä tuota kovin onnistuneita tuloksia.

Tässä artikkelissa tarkastelen kriittisesti syntipuhetta ja pohdin sen toimivia käyttötarkoituksia. Seuraavassa artikkelissa esittelen kaksi vaihtoehtoa syntipuheelle: kärsimyspuheen ja hyvepuheen.

Syntipuhe rajaa todellisuuskäsitystämme

Käsittelemme aluksi sitä, miten käyttämämme kieli muokkaa ajattelumme rakenteita, ja miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita uskonnollista ajatteluamme ohjaavista paradigmoista eli todeksi oletetuista perususkomuksista. Sen jälkeen tutustumme muutamaan syntipuheen ongelmakohtaan, jonka jälkeen päätämme keskustelumme pohtimalla syntipuheen rakentavia käyttötapoja.

Kieli luo todellisuutta



 
Jokainen meistä oppii tietyt tavat ajatella ja puhua. Kykyämme ymmärtää ympäröivää maailmaa rajaa merkittävästi se, millaisia käsitteitä todellisuuden hahmottamiseen olemme oppineet. Ihmisen on hyvin vaikea murtautua ulos käsitteiden ja paradigmojen muodostamasta laatikosta, joka määrittää ajattelumme ja todellisuuskäsityksemme rajat.

Paradigmalla tarkoitetaan yleisesti hyväksyttyä ajattelutapaa, jonka varassa tulkitsemme todellisuutta ja osallistumme todellisuudesta käytävään keskusteluun. Paradigma on perususkomusten joukko, joka:

  • Määrittää, mitä tarkkailemme ja tutkimme
  • Rajaa esittämiämme kysymyksiä ja kysymiseen tapoja
  • Osoittaa lokerot, joihin voimme sijoittaa havaintomme 
  • Suodattaa todellisuudesta saamiamme havaintoja ja määrää niiden oikean tulkinnan

Syntipuhe on paradigma, jossa eettinen todellisuus jaetaan kahteen lokeroon: syntiin ja ei-syntiin. Mistä tahansa teosta voidaan esittää kysymys: “Onko tämä syntiä?”. Joskus tähän liitetään myös ajatus siitä, että kaikki synti on tasa-arvoista. Tällöin ei edes yritetä erotella syntejä vakavampiin ja vähemmän vakaviin; on vain syntiä, ja sillä siisti.

Näin ollen paradigma siitä, että teot tulee lähtökohtaisesti jakaa “syntiin” ja “ei-syntiin” johtaa siihen, että ajatuksin, sanoin ja teoin alamme toteuttaa tätä jaottelua. Tällä tavoin ihminen luo omaa subjektiivista maailmaansa. 

Mitä uskot toisesta tietäväsi?



 
Edellä kuvailtua on syytä tarkastella konstruktiivisen epistemologian ja sosiaalisen konstruktivismin näkökulmasta. Konstruktivistinen epistemologia eli tieto-oppi lähtee ajatuksesta, jonka mukaan tietomme maailmasta on aina inhimillinen konstruktio. Uskonnollisessa kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että luomme uskonnollisesta todellisuudesta teoreettisia malleja, jotka meille itsellemme voivat olla täyttä totta. 

Sosiaalinen konstruktivismi korostaa, että tämä konstruktiivinen toiminta tapahtuu osana yhteisöä – tässä tapauksessa uskonnollista yhteisöä. Yhteisön jaetut uskomukset ja toimintatavat määrittävät, millä tavoin todellisuutta on lupa tulkita ja mitä kategorioita todellisuuteen sisältyy.

Konstruktivismiin liittyy olennaisesti tyhjentämisen ja pelkistämisen ajatus. Otamme esimerkin. Oletetaan, että sinä vaikkapa teet jotain, mikä olisi uskonnollisen yhteisösi näkökulmasta tuomittavaa. Mikäli syntiparadigma on uskonnollisen yhteisön hallitseva paradigma ihmisen kohtaamiseen, saatat kokea “tyhjentyväsi” tai “pelkistyväsi” siihen, että sinä olet nyt “se tyyppi”, jolla on tällaisia haluja ja joka on tehnyt tällaisia asioita. Ikäänkuin sinä ihmisenä tyhjentyisit siihen, että jotain sinun halujasi tai tekemisiäsi arvioidaan kategorioiden “synti” ja “ei-synti” avulla, eikä muu sinussa ole olennaista.

Konstruktivistinen näkökulma kiinnittääkin huomiomme siihen, että ihminen ei vain passiivisesti vastaanota tietoa, vaan aktiivisesti rakentaa sitä. Me aktiivisesti rakennamme käsityksemme toisesta ihmisestä, hänen moraalisesta luonteenlaadustaan ja hänen olemuksestaan. Seuraavaksi esitän, että syntiparadigman hallitessa edellä kuvattua konstruktiivista prosessiamme saatamme saada aikaan varsin ongelmallisia lopputuloksia.

Syntipuheen ongelmista

Tutustumme nyt neljään näkökulmaan, jotka saattavat saada meidät harkitsemaan syntipuheen käyttöä.

1. Synniksi tulkitaan milloin mitäkin



 
Eräs nuori aikuinen kirjoitti minulle näin:

“kaikki uskisseurustelut on ollu mua eniten hajottavia ja en oo kuuteen vuoteen törmänny ku kahteen sinkku-uskisukkoon jotka mitenkään sytyttää joita kumpaakaan mä en sytytä niin kyllä mä ihan hyvillä mielin seukkaan ihmisen kans joka arvostaa mua ja mun mielipiteitä ja haluaa kohdella mua hyvin, vaikkei jaeta samaa uskoa.”

Tämän henkilön tapauksessa asiat menivät lopulta hyvin: vaikka hänellä oli ikäviä kokemuksia parisuhteista kristittyjen kanssa, nykyisen ei-kristityn kumppaninsa kanssa hänellä on oikein mukavaa. Miltä sinusta tuntuisi hänen asemassaan, jos joku tulisi kertomaan sinulle, että sinun pitää jättää kumppanisi ja jatkaa taas uskovan kumppanin loputonta metsästystä?

Nuortenpiireissä valitettavasti suhtaudutaan joskus varsin jyrkästi siihen, kenen kanssa saa seurustella. Ei ole tavatonta tulkita, että ei-kristityn kanssa seurusteleminen on kristitylle syntiä. Ja kyllä, olen myös törmännyt siihen, että tällaisia ihmisiä on suoraan kehotettu eroamaan.

Tämä on vain yksi esimerkki. On monia asioita, jotka joissain kristillisissä yhteisöissä tulkitaan synniksi, joskus hyvinkin kevein perustein ja kaukaa haetuin raamatuntulkinnoin. Esimerkiksi näin:

”Mun omassa elämässä on ollu ahdistusta äidin piintyneiden näkemysten takia. Lapsena saatoin ajatella että ihan naurettavat asiat on syntiä. Esim isojen silmälasien pitäminen. Vaikka vanhemmat ei koskaan maininnut mitään sellasta sanallakaan. Oli myös useita vuosia painostava syyllisyys (on oikeastaan edelleen) housujen käytöstä.”

Eräs toinen nuori totesi puolestaan näin, mielestäni varsin osuvasti:

“me ihmiset pidetään eri asioita ’syntinä’. Me näetään ja koetaan asiat eri tavalla. Näkemyseroja. Tulkintaeroja. Meidän seurakunnassa ei ole tilaa näkemyseroille. Mussakin vaikuttaa tietysti vaan väärä henki kun tällaisia puhun. Mä en näe samoissa asioissa syntiä kuin mitä joku toinen näkee. Mulle jokin asia on tuikitavallista, kun taas joku toinen sitä kauhistelee. Ja saa kauhistella, mutta musta on hirveetä, että mut luokitellaan paatuneeksi j maalliseksi uskovaiseksi tämän takia.”

Mitä meidän pitäisi tästä ajatella? Minusta vaikuttaisi siltä, että synti-sanaa tosiasiassa käytetään ainakin neljällä tavalla:

  1. Asiat, joilla ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa, mutta joita silti sanotaan synniksi (esim. pelkääminen)
  2. Asiat, joiden synnillisyys perustuu lähinnä yksittäisten ihmisten tai tiettyjen yhteisöjen omiin tulkintoihin (meikkaaminen, hevimusiikki, kaljan ottaminen)
  3. Asiat, joista voidaan tehdä jonkinlainen eettinen arvoarvostelma, mutta joissa syntipuhe ei yleensä ole tarkoituksenmukainen lähestymistapa (ryyppääminen, pitkävihaisuus, porno…)
  4. Asiat, joista voidaan perustellusti tehdä eettinen arvoarvostelma, ja joissa synti-sanaa voisi käyttää ihan syystäkin (kaverin luottamuksen pettäminen, väkivalta, juoruilu jne)

Näin siis havaitsemme, että synti-sanan käyttö on varsin villiä. Synti-sanan kyky osoittaa todella eettisesti merkitsevät ongelmat katoaa, jos sitä käytetään kaikkeen, mistä joku ei tykkää.

2. Syntipuhe vahvistaa sisä- ja ulkoryhmiin jakamista



 

Jos menemme juttelemaan tavalliselle lukioikäiselle nuorelle, en ylläty, jos hänen tulkintansa uskovista on tämä: niiden mielestä mä oon syntinen. Ne ajattelee olevansa parempia.

On olemassa sosiaalipsykologinen ilmiö, jota kutsutaan sisäryhmäkäyttäytymiseksi. Meillä on taipumus jakaa ihmisiä ”meihin”, jotka olemme tehneet ”rehellisen parannuksen”, ja ”muihin”, jotka ovat niin kauhean syntisiä ja joiden pitää tehdä parannus päästäkseen ”meidän” parempien ihmisten joukkoon. Kerralla kivasti kaikki kuntoon. Ei paineita.

Sisä- ja ulkoryhmiin jakaminen on vähän pelottavaa. Tulee aika kovat paineet piilotella omia vajavaisuuksia erilaisilla tekosyillä, koska kaikki tietävät, miten paljon hengellistä arsenaalia kaikilta löytyy. Voimme vahingossa synnyttää kauhun tasapainon, jossa kaikki pelkäävät paljastumista ja nähdyksi tulemista, joten kaikki myös panostavat hyvältä näyttämiseen muiden silmissä.

Tätä kirjoittaessani mieleeni nousi erään nuoren kertomus siitä, miten hän kohtasi tämän ilmiön:

”Mun kohdalla siihen vaikutti varmasti paljon se, että liityin mukaan vasta aikuisena ja mulla oli muutenkin jatkuvasti sellainen olo, että mua katseltiin vähän sellaisena ulkopuolelta tulevana syntisenä.”

”Nykyään en enää käy seurakunnassa. Oon miettinyt paljon sitä, miten niissä seurakunnissa, joissa kävin, jaettiin ihmiset esim. saarnoissa ja ihan arkikeskusteluissa aika jyrkästi uskoviin ja ateisteihin – tai joidenkin mielestä saatananpalvojiin. Musta tollaiset puheet on seurakunnissa välillä jopa jonkinlainen itseään toteuttava ennuste, koska meininki on niin armotonta ja suvaitsematonta. Koen, että muhun suhtauduttiin mun taustan (=ei uskovaisesta perheestä) takia vähän kuin kakkosluokan kansalaiseen ja kaikista vastoinkäymisistä syyteltiin mun syntisyyttä, mikä taas kerran pohjasi mun taustaan. Sellaisessa tilanteessa on aika hankala uskoa, että Jumala rakastaisi, enkä ihmettele ollenkaan, miksi moni menettää uskonsa täysin tollaisten kokemusten jälkeen.”

Vahva sisäryhmä tarvitsee myös vahvat tarinat, joilla sisäryhmään liitytään. Narratiivisessa uskonnonpsykologiassa voidaan esimerkiksi tutkia, miten uskonyhteisössä todellisuus rakentuu normatiivisten tarinoiden kautta. Tällaiset tarinat ovat ikäänkuin käsikirjoituksia, joiden mukaan yhteisön jäsenten tulee tulkita elämänsä tarinaa. Yksi merkittävä käsikirjoitus on sisäryhmään liittymisen eli uskoontulon käsikirjoitus, jossa tyypillisesti voivat korostua seuraavat seikat:

  • Kerralla kuntoon -skeema, jota käsittelin edellisessä artikkelissani. Ihminen “luopuu syntielämästä” ja alkaa elää “hyvää elämää”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.
  • “Syntisyys” ja “synnissä eläminen” samastetaan “ei-uskovaisuuteen”
  • Näiden kahden ryhmittymän välille vedetään selvä raja: “me” uskovat ja “ne” ei-uskovat. Tämä raja ei suinkaan rajoitu uskomuksiin Jumalasta ja Jeesuksesta: mukaan hiipii väkisinkin ajatus siitä, että jakolinjan väärälle puolelle jäävät ovat moraalisesti arveluttavia ja huonoa seuraa.

Esimerkiksi eräs nuori kirjoitti minulle näin:

“Pastori on myös sanonut, ettei halua eikkareita ystävtysporukkaansa. ’kohta sitä huomaa olevansa samanlainen kuin ne’ ’eikkarit vievät sut maailmaan’ ’mieti millaisilla ihmisillä ympäröit itsesi, sillä saat vaikutteita niistå’ […] Muutama vuos sitte ku kävin kasteella, yks seurakuntatyöntekijä  sanoi että miltä tuntuu nyt olla uskossa, että oot joutunut luopumaan kaikista entisistä ystävistä. Siihen sitten tokaisin että jo mitä, miksi olisin luopunut ystävistäni?”

Ja kukapa meistä ei haluaisi kuulua joukkoon ja saada rakkautta, vaikka se olisi tiukkojen ehtojen takana. Helposti on niin, että rakkaus koskee ensi sijassa sisäryhmää, johon saat kuulua, jos olet tehnyt ”parannuksen”.

Tämän äärellä en voi välttyä kysymästä seuraavia kysymyksiä:

  • Mihin perustuu tämä kristillisen kulttuurin kestomeemi, että ei-kristityt jotenkin olisivat huonompia tai syntisempiä ihmisiä kuin kristityt?
  • Liittyykö Jeesuksen lähestymiseen aina sen toteaminen, että kappas vaan, minähän olen elänyt ihan kauhean huonosti verrattuna ”noihin kristittyihin?”
  • Mitä tapahtuu, jos et pystykään tekemään tätä ”suursiivousta” kerralla riittävän hyvin?

Edellä kuvatun perusteella ajattelen, että syntipuhetta voidaan käyttää sisä- ja ulkoryhmiin jakamisen käyttövoimana ja ei-kristittyihin kohdistuvien negatiivisten stereotypioiden rakennusaineena. Kun tähän yhdistetään sellaisia opillisia käsityksiä, joissa kyseenalaistetaan ihmisen kyky hyviin tekoihin ilman Jumalaan uskomista, on soppa valmis.

Lopuksi pieni fun fact: Minusta vaikuttaisi siltä, että vahvassa “parempien” ihmisten sisäryhmässä myös tyypillisesti kehittyy enemmän ja subjektiivisempia tulkintoja eri asioiden synnillisyydestä. Kiinnostavaa lukemista tästä aiheesta ovat esimerkiksi uskontotieteilijä Mary Douglasin teoriat siitä, että vahva sosiaalinen järjestys tuottaa määrällisesti enemmän erilaisia saastumisuskomuksia eli käsityksiä siitä, mikä on pahaa ja vältettävää.

3. Syntipuhe tarjoaa ratkaisuksi sovitusta ja anteeksiantoa



 
Olen perustellut aiemmassa artikkelissani, miksi sovituksen ja anteeksiannon tarjoaminen voi olla psyykkisesti toimimaton ratkaisu tilanteissa, joissa ihmisen varsinainen ongelma on häpeä tai yliherkkä omatunto. Totesin siinä, että häpeä saa ihmisen etsimään itsestään vikoja, joista sitten koetaan syyllisyyttä, jota sitten hoidetaan anteeksiannolla. Sydäntä jäytää koko ajan pelko paljastumisesta ja omasta huonommuudesta. 

Tämän artikkelin yhteydessä haluan vain lyhyesti kiinnittää huomiomme siihen, että syntipuhe määritelmällisesti ajaa ihmisen kohti parannusta, sovitusta ja anteeksiantoa. Se on syntipuheen tehtävä, enkä kiistä sen hyödyllisyyttä asianmukaisesti käytettynä. Mikäli se on kuitenkin ainoa tai hallitseva eettinen paradigma, ja mikäli se yhdistyy “kerralla kuntoon” -skeemaan, aiheuttaa se juuri niitä ongelmia, joista olen tässäkin artikkelissa kertonut.

4. Syntipuhe vahvistaa kyttäämisen kulttuuria



 
Syntipuhe on mustavalkoista. Käytännössä enemmän mustaa kuin valkoista. Onpahan enemmän kytättävää.

Viitaten Mary Douglasin yllämainittuun teoriaan pidän perusteltuna ajatella, että vahva sisäryhmä synnyttää enemmän ja yksityiskohtaisempia teorioita siitä, mikä saastuttaa ihmisen eli mikä on syntiä. Siten se myös ajaa ihmisiä kyttäämään muiden mahdollista synnintekoa entistä tarkemmin, jotta pyhien yhteisö ei saastuisi. 

Lukiessamme Uutta Testamenttia meitä ehkä naurattaa, kun syntipuhetta viljelevät fariseukset kyyläsivät opetuslasten massuihin päätyviä viljantähkiä. Mustavalkoinen jako syntiin ja ei-syntiin kun oli muotia juurikin sen ajan farisealaisuudessa. Mutta ei muuten paljon naurata siinä vaiheessa, jos kaljalta tai hermosavulta kärähtäminen (pun intended) voikin päätyä vanhurskaaksi juoruksi.

Ajattelenkin, että syntipuheen ominaispiirre on huomion suuntautuminen siihen, mitä joku tekee ja kenen kanssa. Se ohittaa kokonaan kysymykset siitä, miksi, miten ja mitä tarkoitusta varten kukin tekee mitä tekee. Ihmisen motiivien ja pyrkimysten sijaan katsotaan vain tekoa itseään. Ja koska sisäisiä asioita, kuten kateutta ja vihaa, on vaikeampi kytätä, kääntyy huomio luonnollisesti ulkoisempiin asioihin kuten alkoholinkäyttöön tai seksuaalikäyttäytymiseen.

Syntipuheen oikeasta käytöstä

Yllä olen tarjonnut neljä näkökulmaa syntipuheen rajoitteisiin. Olemme havainneet, että syntipuhe on määritelmällisesti mustavalkoista. Jonkin asian nimittäminen synniksi antaa käytännössä ymmärtää, että tässä asiassa mahdollisesti ilmenevät hyveelliset puolet eivät ole relevantteja. Musta on mustaa ja sillä siisti.

Syntipuheelle on kuitenkin paikkansa. Itse ajattelen, että syntipuhe on kuin huutaen puhumista. Joskus pitääkin huutaa, ja syntipuheella niin voi harkitusti tehdä. Hyvää syntipuhetta voisikin verrata leijonan karjaisuun, joka tavoittelee lähimmäisen suojelemista oikeudettomalta toiminnalta.

Itse käytän syntipuhetta lähinnä tilanteissa, joissa molemmat seuraavista kriteereistä täyttyvät:

  • Teko rikkoo jonkun ihmisen itsemääräämisoikeutta
  • Teko rikkoo selkeästi jotain hyvettä vastaan

En siis käytä lähtökohtaisesti syntipuhetta tilanteissa, joissa kaikki asianosaiset antavat vapaan suostumuksensa johonkin. Ajattelen, että sisäinen vapaus on jotain sellaista, jota meidän tulee syvästi kunnioittaa. Vain vapaa ihminen voi todella rakastaa ja valita hyvän. Syntipuhe, joka suuntautuu ihmisen vapaasti valitsemaa toimintaa vastaan, ei mielestäni ole useinkaan tarkoituksenmukaista, ellei toiminta riko toisen ihmisen itsemääräämisoikeutta.

Rajanvetoa



 
En toki halua olla sinisilmäinen. Kysymys ihmisen tahdonvapaudesta on hyvin mutkikas, ja on monia tilanteita, joissa voimme arvioida, ettei ihminen ole kykenevä antamaan vapaata suostumustaan häneen kohdistettuihin tekoihin.

Esimerkiksi hengellisen väkivallan näen syntinä myös silloin, kun kaikki asianosaiset vaikuttavat suostuvat siihen. Tällaisissa tapauksissa on nimittäin tyypillistä, että ihmiset voivat suostua asioihin ja jopa halutakin itselleen vahingollisia asioita, koska heille ei ole annettu totuudenmukaista ja objektiivista tietoa, heidät on voitu manipuloida tai he voivat psyykkisistä tarpeistaan johtuen elää itseaiheutetussa itsepetoksessa.

Lähtökohtaisesti ajattelen kuitenkin, että aikuiset ihmiset ovat kykeneviä päättämään itse omasta elämästään ja antamaan tai epäämään suostumuksensa. Minusta teemme hyvin, jos teroitamme syntipuheemme nimen omaan sellaista toimintaa vastaan, johon ihmiset eivät ole antaneet vapaata suostumustaan. Toisin sanoen, syntipuhe toimii nähdäkseni parhaiten silloin, kun sillä suojellaan jotakuta joutumasta jonkin toiminnan kohteeksi vastoin tahtoaan.

Kristillisellä kentällä esimerkiksi seuraavia asioita pitäisi minun mielestäni isolla äänellä tuomita syntinä:

  • Juoruaminen ja pahan puhuminen toisesta selän takana (siitä voisi melkeinpä sakottaakin, tässä pieni kevennysjuttu aiheesta)
  • Omista kärsimyksistään kertovan ihmisen pommittaminen tuomitsevilla raamatunjakeilla
  • Menestysuskomusten levittäminen ja ihmisten hengellinen syyllistäminen vastoinkäymisistään
  • Eri tavoin ajattelevien demonisointi ja heidän uskomustensa vääristely

Tiedostan toki, että on olemassa paljon rajatapauksia. Joku voi esimerkiksi käyttää Jumalan nimeä siihen tarkoitukseen, että hän ilmoittaa yksilöllisen, subjektiivisen kokemuksensa perusteella Jumalan puhuneen hänelle varmuudella jotain. Olisiko tällaista väitettä syytä nimittää kymmenen käskyn perusteella Jumalan nimen väärinkäyttämiseksi tai vääräksi todistukseksi?

Itse vastaisin, että “riippuu tilanteesta”. Jos asia koskee vain häntä itseään, todennäköisesti en käyttäisi syntipuhetta, vaan ymmärtäisin, että tällainen käyttäytyminen heijastaa hänen henkilökohtaisia psykologisia tarpeitaan. Jos taas ihminen menee kertomaan toiselle ihmiselle Jumalan sanovan hänelle varmuudella jotain, mikä edes teoreettisesti voisi olla virheellistä, voisi syntipuheelle löytyä käyttöä varsin nopeasti.

Ehkäpä Aesopoksen satu pojasta, joka huusi sutta, voisi auttaa meitä harkitsemaan, mistä asioista syntipuheella oikeasti kannattaa huudella. Jatkuvaa huutajaa ei kukaan jaksa kuunnella, mutta Dietrich Bonhoefferin sanoja lainatakseni: “Hiljaisuus pahuuden edessä on itsessään pahuutta”.

Kiitokset



 
Haluan tunnustaa avoimesti, että olen suuressa kiitollisuudenvelassa muutamille minua huomattavasti kokeneemmille ja viisaammille nuorisotyön ja sielunhoidon konkareille, joilta olen saanut oppia tässä artikkelissa käsiteltyjä asioita. He tietävät kyllä keitä ovat. Kiitos.

Hei nuori / nuori aikuinen:

Voit lähettää minulle luottamuksellisesti kokemuksiasi, kysymyksiäsi ja aiheideoitasi. Siteeraan sinua vain nimettömästi ja vain, jos annat luvan.


Kysymyksiä ja vastauksia

Eikö synti pidä sanoa synniksi?



 
Minusta syntipuhe on kuin puhuisi huutaen. Sille on paikkansa, mutta liiallisesti käytettynä alkaa korvat soida.

Voisimmeko varata synti-tulokulman ensisijaisesti siihen, kun kävellään jonkun ihmisen suostumuksen yli? Voisimmeko tunnistaa, että toisten ihmisten on huomattavasti vaikeampi tavoitella kristillisiä ihanteita kuin toisten? Olisiko mahdollista kohdata ihmisten kipuja rakkaudella, hyväksynnällä, tervetulleeksi toivottamisella ja ymmärtämisellä syntipuheen sijaan?

Miten sinä haluaisit itsellesi tehtävän? 

Onko toisuskoisten näkeminen moraalisesti vajavaisina mielestäsi nimen omaan kristillinen ongelma?



 
Ei. Itse asiassa pidin äskettäin luennon kristittyjen vainoista Rooman valtakunnassa ja panin merkille, miten yleistä antiikin maailmassa oli, että ihmiset pitivät vieraiden uskontojen harjoittajia moraalisesti epäilyttävinä. En siis väitä, että kyseessä olisi erityisesti kristittyjen ongelma. Sama ilmiö voidaan havaita uskonnosta riippumatta.

Konstruktivismihan on objektivismin vastakohta: etkö siis usko objektiiviseen moraaliin?



 
Kyllä uskon. Kristinuskon etiikan perinteinen kulmakivi on moraalirealismi, jossa nimenomaan uskotaan objektiiviseen eettiseen todellisuuteen. Konstruktivismi on kuitenkin mielestäni erittäin hyödyllinen työkalu sen osoittamiseen, miten vaikea laji totuus on. Etiikka menee helposti kiville, kun sitä koitetaan rakentaa subjektiivisesta tai rajatun yhteisön näkökulmasta.

Mutta kai syntipuhetta voi käyttää käänteisessä mielessä, että jotkin asiat ovat selkeästi ei-syntejä?



 
Hyvä idea, mutta olen nähnyt todella ongelmallisia toimintatapoja perusteltavan juuri siten, että jokin toiminta pyhitetään kategoriaan “tässä ei nyt ainakaan ole mitään väärää”.

Esimerkiksi totuuksien julistaminen. Yksi kristitty kertoo toiselle erilaisia (omasta mielestään) totuuksia. Sitten kun hänelle kerrotaan, että hei toi sattuu ja tuntuu pahalta, niin vastaus on “en minä ole mitään väärää tehnyt, minähän vain julistin Jeesusta, ei Raamatun totuuden esilletuonnissa voi olla mitään pahaa”.

Tämä onkin yksi hengellisen väkivallan piirre: uskotaan vankasti jonkun oman toiminnan sijoittumiseen kategoriaan “ei-synti”, ja näin menetetään kyky terveeseen itsereflektioon.

Toisaalta se, että jotain laitetaan lokeroon ”ei-synti” tarkoittaa, että syntiparadigmaa kuitenkin käytetään. Se on eettisen todellisuuden kehystämistä juuri siihen mustavalkoiseen vastakkainasetteluun, jossa ihmisen teot lokeroidaan synniksi ja ei-synniksi.