Suomessa on vaikea uskoa

 

Lähetystyöntekijänä monia ilmiöitä Suomessa tulee vaistomaisesti verranneeksi vastaavaan kokemukseen työalueella, minun tapauksessani Israelissa. Rakastan kotimaatani, ja kaipaan sinne usein maailmalta. Jotkut asiat eivät kuitenkaan täällä ole helpompia, päinvastoin.

Olen ollut aiemmin ensimmäisen ja toisen työkauden välillä pitkällä kotimaanlomalla ja nyt sitten koronaevakossa maaliskuusta lähtien. Molemmilla kerroilla olen tehnyt hätkähdyttävän havainnon: uskoani haastetaan täällä paljon kovemmin kuin Israelissa! Jopa niin, että lopulta päädyn välillä epäilemään omaa kutsumustanikin.

IK-opisto, neliöb. 15.-28.4.

Vaikka jokaisella on toki omat henkilökohtaiset kriisinsä, elämä Suomessa on yleisesti ottaen helppoa ja sujuvaa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii tällä hetkellä varsin mallikas koronakriisin hoito. Viranomaiset pyrkivät tekemään parhaansa yhteiskunnan eteen eivätkä kyykytä kansalaisia mielivaltaisilla määräyksillä ja päähänpistoilla. Yleinen ilmapiiri kertoo pääosin vahvasta luottamuksesta yhteiskunnan auktoriteetteihin. Salaliittoteorioihin kriisien selitysmallina turvaudutaan harvemmin kuin muualla.

Samanaikaisesti kuitenkin myös yhdenmukaisuuden paine Suomessa on suuri: vain tietyt ajatukset tuntuvat olevan sallittuja. Tämä vaikuttaa mielipideilmastoon myös kirkon sisällä. Kirkko on vahvasti jakautunut konservatiiveihin ja liberaaleihin. Halutessaan perustella käsityksiään Raamatulla konservatiivit saavat usein tuntea olevansa naurettavia tai suorastaan rikollisia. Valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä ei oikeastaan enää saisi edes ilmaista, eikä yleensäkään mitään, mistä joku voisi pahoittaa mielensä. Niinpä onkin parempi olla sanomatta mitään.

Joku on todennut osuvasti, että olemme siirtyneet totuuden jälkeiseen aikaan. Vaikuttaa siltä, että tämä ei päde vain viestintään yhteiskunnassa vaan myös kirkkoon ja koko länsimaiseen kristillisyyteen. Suomessa on vanhanaikaista esittää, että olisi olemassa jotakin, mikä on totta aina ja kaikkialla. Klassiseen teologiaan perustuvaa lähetystyötä, jonka keskipisteessä on evankeliumi Jeesuksesta, kyseenalaistetaan kirkonkin sisällä.

Olen nyt altistunut muutaman kuukauden ajan kotimaani relativistiselle ilmapiirille ja kroonista epäilystä tartuttaville mielen viruksille. Tunnen, kuinka kaamosta ja koronaakin syvempi harmaus valuu sieluuni kuin seisonut vesi ja uhkaa tukahduttaa sen, mikä minulle on kallisarvoisinta: uskon liekin ja siitä hehkusta syttyvän kutsumuksen. Elämän tarkoituksen.

Israelissa ei ole harmaudesta tietoakaan – kaikki on yleensä joko mustaa tai valkoista! Vastakkaiset todellisuudet iskevät voimalla yhteen. Monien uskontojen, poliittisten näkemysten ja alakulttuurien maassa kaikkien on pakko silti sietää erilaisuutta pyrkimättä muuttamaan toisten vakaumusta. Kristittynä kuulun siellä vähemmistöön, ja yhdessä muiden Jeesukseen uskovien kanssa olen osa vastakulttuuria. Yllättäen tämä jännite vahvistaa uskoani! Siellä seurakuntien keskeinen kysymys ei ole millainen Jumala miellyttäisi ympäröivää yhteiskuntaa, vaan mitä Raamatun Jumala odottaa ihmiseltä. Useiden kristittyjen kokemus eri puolilta maailmaa osoittaa, että usko viihtyy hyvin paineen alla. Kirkko suorastaan kukoistaa, kun se joutuu tekemään uhrauksia ja kohtaamaan vainoa.

Israelissa olen Raamatun maalla, vaikka arki ei sielläkään ole pyhiinvaellusta Jeesuksen jalanjäljissä. Se on ihan tavanomaista punnertamista jokapäiväisten asioiden parissa. Silti moni asia puhuttelee minua vuosi toisensa perään. Israel elää jatkuvassa puristuksessa vihamielisten naapurimaiden ympäröimänä. Maa on selvinnyt hengissä lukuisista sodista – kansan epäjärjestelmällisyyden ja impulsiivisuuden tietäen se ei voi olla armeijan ansiota! Israel on saanut useasti todistaa ihmeellistä varjelusta vaikeissa vaiheissaan. Juutalaisten säilyminen vuosituhansien ajan ilman omaa valtiota erillisenä, tunnistettavana kansana on jo itsessään suuri ihme, jolle en kansojen historiassa keksi vertailukohtaa.

Osmo Tiililä on sanonut (joskus tosi kauan sitten!) näin: ”Juutalaisten vaiheet kytkeytyvät aina tavalla tai toisella Jumalan suureen suunnitelmaan. Israelin kansan historiassa uskon ja näkemisen välinen raja on ohuimmillaan.” (Systemaattinen teologia II)

Israel on vielä tänäkin päivänä Jumalan koeputkikansa ja havainnollistamisväline, jonka avulla Hän puhuu meille, jos haluamme kuunnella. Koen, että olen saanut Israelissa elää keskellä Jumalan suurta kertomusta, joka alkoi luomisesta ja Aabrahamin kutsumisesta, huipentui Jeesuksen lunastavaan työhön ristillä ja hänen ylösnousemukseensa ja jatkuu vielä kohti viimeistä tuomiota sekä uuden taivaan ja maan luomista. Tässä tapahtumien kaaressa Israelin kansalla on aina ollut ja tulee edelleen olemaan keskeinen rooli. Jerusalemissa asutaan maailman navalla, kuten profeetta Hesekiel asian ilmaisee (Hes. 38:12).

Jotenkin Suomessa mikään tästä ei yhtäkkiä kuitenkaan vaikuta todelta. Kaiken suhteellistavaan ajattelutapaan ei mahdu tällainen maailmanselitys ja tulevaisuudenkuva, joka on yhtä aikaa hyvin konkreettinen ja toisaalta aivan yliluonnollinen. Ilmastonmuutos kyllä ahdistaa monia, mutta ekologisen katastrofin yhdistäminen Raamatun ennustamaan maailmanajan päätökseen lienee siihen täysin sopimaton vastaus? Jeesuksen paluu mieluummin sivuutetaan tai mainitaan lyhyesti kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina. Uskoa Jumalaan tarvitaan tuomaan ihmisille hyvää oloa tässä hetkessä; helvetistä ja tuomiosta ei saa puhua. Sanottakoon, että lopunaikojen kauhuskenaarioiden maalailu minua ei edes kiinnosta. Sen sijaan minua polttelee ja ajaa eteenpäin ajatus elämästä Jumalan suuressa, dynaamisessa käsikirjoituksessa, jolla on alku ja jolla tulee eräänä päivänä monien myrskyisien vaiheiden jälkeen olemaan myös onnellinen loppu.

Keskellä kaamosta ja koronarajoitusten synnyttämää apatiaa olemme vaarassa nukahtaa ja tyytyä jäämään hengelliseen uneliaisuuteen, vaikka siitä seuraava aistien hämärtyminen on vaarallista. Minulle tammikuu tuo todennäköisesti mukanaan paluun työalueelle, ja kevät koittaa kyllä lopulta Suomeenkin. Sitä ennen haluan pysähtyä kuuntelemaan sydämeni horroksesta nousevaa kaipausta Jumalan puoleen. Ehkä sinäkin? Se on elämän merkki, ja uskon, että Hän vastaa siihen. Jumala on oikeasti totta ja Hän toimii edelleen, sekä Israelissa että Suomessa.

 

 
Kylvaja artikkelibanneri