Sienestäjän ajatuksia kirkollisesta keskustelusta

 

Hankin pari vuotta sitten kesäpaikan. Sen lähiympäristö on pysynyt aika vieraana, koska talon remonttihommat ja pihan kunnostaminen ovat pitäneet minut tiiviisti tontin rajojen sisällä. Viime kesänä lähdin kuitenkin pienelle tutustumisretkelle lähimetsiin ja ilokseni löysin polun varrelta muutaman kanttarellin.

Nuo kanttarellit kädessäni ohitin naapuritalon, jonka pihalla reipas emäntä oli hommissa. Häntä en ollut aiemmin vielä tavannutkaan. Minut nähdessään hän alkoi innokkaasti jutella, koska tunnisti, että tässä on nyt varmaan se pienen kylän uusi kesäasukas. Olikin mukava tehdä hänen kanssaan tuttavuutta.

Dei, retroäijät, neliöb. 9.-15.7.

Kädessäni olevat kanttarellit huomattuaan hän alkoi kertoa seudun hyvistä sienimaastoista. ”Ja ihan siinä sinun mökkisi takana on todella hyvä suppilovahveropaikka! Viime syksynä huomasin, että et enää ollut täällä, niin uskalsin ottaa ne sieltä”, hän kertoi hiukan anteeksipyydellen. Tuo metsä ei ole minun, joten saisihan kuka hyvänsä ne sienet kerätä, ajattelin. Kiitin kuitenkin vinkistä ja ihmettelin: on kyllä todella harvinaista, että sienien ystävä paljastaa hyvän sienipaikkansa toiselle, vieläpä lähes ventovieraalle.

Syksymmällä menin sitten tutkimaan naapurini vihjaamaa paikkaa. Toden totta, siellä oli suppilovahveroita vaikka millä mitalla! Tämä vuosi oli toki hyvä sienivuosi muutenkin, mutta minulla oli vain pieni hetki aikaa tuolle metsäretkelle, enkä olisi ikinä osannut täsmäsuunnata sitä juuri tuohon kohtaan ilman naapurini ohjeita. Olin valtavan kiitollinen sieniä poimiessani, ja jäin miettimään, miten paljon iloa tällainen oman hyvän jakaminen voikaan tuottaa. Miten suurta on se, että joku luopuu vähän omista oikeuksistaan, jotta toinen saa pitää sen hyvän, joka on ikään kuin hänen reviirillään.

Ajatuksiini nousi vuosien takaiset kokemukset ulkomailla, ei-luterilaisen seurakunnan jäsenenä. Sain olla täysipainoisesti mukana sen toiminnassa, vaikka oma kirkkokuntani ja sen myötä esimerkiksi kastenäkemykseni oli toinen, eikä kielitaitonikaan ollut täydellinen. Minua ei väheksytty tai laitettu syrjään, koska lopulta tärkeintä oli yhteinen usko. Itse sain todella arvokkaan kokemuksen siitä, miten seurakunta todella on perhe, jossa ihmiset välittävät toisistaan ja paimen haluaa tuntea koko laumansa, lapsia myöten. Minun annettiin pysyä reviirilläni, mutta samalla sain nauttia kaikesta hyvästä, jota tuo seurakunta tarjosi, ja myös palvella sitä mahdollisuuksieni mukaan.

Sienimetsässä mieleeni tulivat myös ne kummalliset uutiset, joissa rakas kirkkoni ja itselleni rakkaat järjestöt on asetettu kiivaasti vastakkain. Metsän huminassa ajattelin: Voisimmeko kirkossakin antaa toisillemme tilaa ja kunnioittaa toistemme reviirejä? Pystyisimmekö jopa epäitsekkäästi jakamaan toiselle sitä hyvää, jonka halutessamme voisimme helposti napata vain itsellemme? Olisiko mahdollista olla riistämättä jo olemassa olevaa hyvää pois, jos se on tärkeää jonkun toisen elämälle ja uskolle? Voisiko yhteinen usko ja siitä yhdessä iloitseminen tulla niin suureksi arvoksi, että erilaiset kiistakysymykset voisivat jäädä sen varjoon?

”Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12–14)