Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Rakennetaan sovussa moniarvoista kirkkoa

 

Helsingin Sanomien vt. vastaava päätoimittaja Riikka Venäläinen kirjoitti viime viikolla kolumnissaan, että toimittajien pitää varoa sitä, etteivät he kirjoita sosiaalisessa mediassa olevalle toimittajien yhteisölle vaan lukijoille.

Sama vaara piilee kristillisessäkin mediassa. Kun joku aihe on meidän mielestämme ns. ”kuuma peruna”, se tarkoittanee, että kohu aiheen ympärillä on luettavissa sosiaalisessa mediassa. Seurakuntalainen.fi- ja Kotimaa24-uutisportaaleissa runsastakin keskustelua sisältävät aiheet osoittavat niiden olevan pienen sisäpiirin temmellyskenttä. Sosiaalisessa mediassa on muutamia sekä liberaali- että konservatiivipuolen mielipidevaikuttajia, jotka ottavat aktiivisesti osaa keskusteluun kuin keskusteluun. Facebookissa toimittajat seuraavat omien kavereiden – eli aika pitkälle toisten toimittajien ja kirkollisten vaikuttajien – mielipiteitä.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Homoparin lähettäminen lähetyskentälle tai ihmisten suhtautuminen sukupuolineutraaliin avioliittolakiin nousevat merkitykseltään suuremmiksi asioiksi kuin ehkä ovatkaan. Arkinen aherrus seurakunnassa liittyy vaikkapa sellaisiin ihmisten henkilökohtaisiin ongelmiin kuin huoli taloudesta, ihmissuhteista ja muista elämän kriiseistä. Homot eivät perusaherrukseen kauheasti liity. Mutta ei oman navan ympärillä pyöriminen ole pelkästään toimittajien helmasynti. 

Jotenkin ihminen kuvittelee kaikkien muidenkin ajattelevan samalla lailla kuin hän itse – ja sitten yllättyy siitä, kuinka moniarvoinen Suomi on. Emme enää eläkään yhden hegemonian kulttuurissa millään tasolla. Postmoderni yhteiskunta sisältää erilaisia alakulttuureja. Tämä näkyy selvimmin politiikassa, jossa voimasuhteet ovat muuttuneet. Nyt meiltä löytyy jo neljä tasavahvaa peluria, ja ehkäpä tulevaisuudessa poliittinen valta pirstaloituu vielä enemmän. Toki tyytymättömyys nykyisen hallituksen työskentelyyn osoittaa hyvin suuntauksen ongelmakohdat. Kun ei ole yhtä yhteistä kokonaisvaltaista poliittista agendaa, niin jokainen iso kysymys käsitellään erikseen. Eivätkä päätökset vie Suomi-laivaa kunnolla mihinkään suuntaan.

Mutta palataanpa takaisin kirkkoon, jossa kuitenkin on kaikista huolistamme huolimatta jäseninä reilut 76 prosenttia suomalaisista (31.12.2012). Vaikka eri herätysliikkeisiin sitoutuneita seurakuntalaisia onkin erilaisten tutkimusten mukaan jopa puolet kirkon aktiiveista, niin koko kirkon jäsenmäärästä he kuitenkin edustavat alle 10 prosentin vähemmistöä. Niin sanottujen konservatiivien osuus seurakunnan työntekijöistä on noin kolmannes ja samansuuntainen osuus varmaan myös luottamuselimissä. Jatkossa uskoisin, että kirkon jäsenten suuri hiljainen enemmistö kiinnostuu enemmän ja enemmän myös kirkon valtarakenteista, ja näin ollen kirkko väkisinkin liberalisoituu ja samalla se heijastaa myös entistä todellisemmin yhteiskuntamme moniarvoista tilaa.

Valitettavasti kirkon äärilaidat eivät kuitenkaan rakenna tällä hetkellä kirkkoa erilaisten alakulttuurien rinnakkaiselon varaan. Liberaalit ajattelevat konservatiivien teologian loppuvan sukupuuttoon, ja konservatiivit uskovat Jumalan Pyhän Hengen muuttavan koko kirkon.

Voi olla, että kummankaan toiveet eivät toteudu tämän sukupolven aikana. Jotta hyväksyisimme moniarvoisen kirkkomme, meidän täytyy pohtia rakenteita ja demokratiaa, joilla kirkko voi taata erilaisiin raamattukäsityksiin perustuvaa hartauselämää ja jakaa varat lähetystyössä ja muussa toiminnassa todellisten kannatuslukujen perusteella. Näinhän se on toiminutkin, kun esimerkiksi lähetysmäärärahat on jaettu vapaaehtoisten kolehtien mukaan. Sen sijaan viime vuosina on luottamuselimiin tullut ryhmiä, jotka haluavat jakaa varoja oman arvopohjansa mukaisesti.

Vaikka enemmistö on kulloisenakin hetkenä vahvin toimija, niin enemmistön pitäisi muistaa aina, että sen todellinen eettinen kyky mitataan siinä, miten se suhtautuu vähemmistöihin, jotka ovat oppositiossa sen omiin aatteisiin. Yhteistyötä ei liioin auta se, että vähemmistö ei ota lusikkaa nöyrästi käteen, vaan yrittää lyödä takaisin Raamatun lauseilla. Missä onkaan kristillinen rakkaus? Tässä ei kannattaisi enää kenenkään uhitella, eikä jäädä odottelemaan seuraavia siirtoja, vaan laskea kymmeneen ja lähteä rakentamaan yhdessä sovinnon kirkkoa!

 
Dei, Jippu, artikkeliban.(2/2) 28.9.- MJa