Piispainkokouksen esittämän muutoksen seuraukset Suomen ev. lut. kirkossa – eräs skenaario

 

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikea laji, ja mitä pidemmälle ennustuksen yrittää ulottaa, sitä epävarmemmaksi se muuttuu. Erilaisia tulevaisuuden skenaarioita voi kuitenkin laatia, vaikka tuskin mikään niistä toteutuu juuri sellaisenaan. Pohdin tässä blogitekstissä yhtä mahdollista tulevaisuuden näkymää, joka mielestäni on mahdollinen, jopa jossain määrin todennäköinen, jos piispainkokouksen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä hyväksyttäisiin kirkolliskokouksessa.

Oletetaan siis, että marraskuussa 2024 kirkolliskokous päättää hyväksyä piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Käytännössä päätös tekee samaa sukupuolta olevien liitot hyväksytyiksi kirkossa. Seurakunnan työntekijöille jää oikeus pitäytyä perinteiseen avioliittokantaan, mutta kirkkoherralla on velvollisuus järjestää seurakunnassaan uuden avioliittonäkemyksen mukainen vihkimys.

Perheniemi Neliöb. 15.-21.4.

Ensimmäinen seuraus päätöksestä on merkittävä kirkosta eroamispiikki. Ehkä muutama tuhat kirkon jäsentä eroaa. Seurakuntien toimintaa päätös ei välittömästi muuta paljonkaan, ja kirkon kokonaistalouteenkin se tekee vain noin miljoonan euron loven. Kirkosta eronneista merkittävä osa on kuitenkin seurakuntien aktiiveja, joiden työpanos seurakuntien työssä jää nyt saamatta.

Ensimmäiset vakavammat seuraukset saattavat kuitenkin toteutua varsin pian, kun uuden kirkkojärjestyksen mallia ruvetaan testaamaan, ja jossain pienemmässä seurakunnassa, jossa työntekijät ovat perinteisellä kannalla, samaa sukupuolta oleva pari pyytää kirkollista vihkimistä. Jos kirkkoherra – mahdollisesti seurakunnan ainoa pappi – on omassatunnossaan sidottu siihen, että ei voi pyytää ketään toista toimittamaan vihkimystä, jonka itse näkee vääräksi, hän syyllistyy virkavirheeseen. Tuomiokapituli käsittelee asian ja antaa kirkkoherralle varoituksen. Jos tilanne toistuu, hän menettää pappisvirkansa määräaikaisesti ja seuraavalla kerralla pysyvästi. Tai mahdollisesti hänet siirretään kirkkoherran virasta toisiin tehtäviin. Vastaavia tapauksia saattaa olla lyhyelläkin aikavälillä useammissa seurakunnissa, ja näissä seurakunnissa kirkkoherrat vaihtuvat sellaisiin, jotka suostuvat noudattamaan uutta järjestystä.

Muut seurakuntien työntekijät ovat vielä toistaiseksi vapaita toimimaan perinteisen avioliittokannan mukaan, mutta henkinen painostus heitä kohtaan kasvaa työyhteisöissä. Kahden rinnakkaisen avioliittonäkemyksen välinen jännite heijastuu käytännön seurakuntatyöhön, ja paineet ottaa seuraava askel kasvaa. Kirkolliskokouksessa tehdään aloite siitä, että kirkkojärjestyksestä jätetään pois maininta miehen ja naisen välisestä liitosta. Viimeistään kymmenen vuoden sisällä omantunnon suoja poistuu, ja jokaisen kirkon papin on suostuttava vihkimään myös samansukupuolisia. Samoin kanttoreiden ja suntioiden omantunnonoikeus kumotaan. Pappisvihkimyksen ehtona on lupaus siitä, että on valmis vihkimään myös samaa sukupuolta olevat parit.

Välittömästi kirkolliskokouksen hyväksyttyä piispainkokouksen esityksen alkaa myös kehitys, jonka seuraukset näkyvät kirkossa vasta vuosien viiveellä. Kutsumustietoiset nuoret, jotka haluaisivat palvella Kristuksen kirkkoa pastoreina, kanttoreina tai suntioina, ja jotka haluavat pitäytyä Raamatun ilmoitukseen myös avioliittokysymyksessä, eivät enää lähde opiskelemaan kirkon työhön. He tietävät, että heillä ei ole työtä eikä tulevaisuutta Suomen ev. lut. kirkossa. Vaikka piispat onnistuisivatkin vakuuttamaan, että omantunnonsuoja pysyy, kirkkoherraksi ei voisi edetä. Tämän seurauksena kirkon työhön valmistuu pian enää vain niitä, jotka hyväksyvät uuden avioliittonäkemyksen. Vähän kerrassaan vanhojen, merkittäviltä osin konservatiivisten työntekijöiden jäädessä eläkkeelle, heidän tilalleen tulee nuoria liberaaleja. Muutaman vuosikymmenen jälkeen kirkko on puhtaasti liberaali – eikä ainoastaan avioliittokäsityksen suhteen vaan muutenkin. Kirkon liberaalit ovat onnistuneet toteuttamaan ohjelmansa. Kirkko on puhdistettu – konservatiiveista.

Mutta millainen kirkko silloin on? Aktiivinen kirkkoväki on etsiytynyt muualle ja kirkkorakennukset kumisevat tyhjyyttään. Kirkon peruspalvelut kyllä toimivat, mutta yhä pienenevälle määrälle niitä, joille kirkko on merkittävä osana suomalaista traditiota.

Niin, aktiivinen kirkkoväki on etsiytynyt muualle: minne? Kutsumustietoiset nuoret tuskin jäävät toimettomiksi. Kun pappiskutsumus polttaa sydämessä, sille on löydettävä tila toteutua. Lähetyshiippakunnan seurakunnat kasvavat ja niitä perustetaan lisää, ja sen rinnalle on syntynyt uusi tai useampia uusia luterilaisia kirkkoja tai seurakuntaverkostoja, jotka tarjoavat kodin uskoville ja paikan palvella niille, joilla on siihen kutsumus. Nämä yhteisöt eivät voi ylpeillä suurilla, upeilla kirkkorakennuksilla tai metsäomaisuuksilla, ne eivät voi tarjota täyspäiväistä työtä ja korkeaa palkkaa luontaiseduilla kovin monelle, mutta niiden toiminnassa Kristuksen nimi tulee ylistetyksi ja nälkäiset sydämet ravituiksi.

Laitan kellooni muistutuksen kymmenen vuoden päähän, jotta muistan käydä lukemassa tämän ennustukseni ja arvioimassa, miten se toteutui.